Vakavimmat palvelujärjestelmämme ongelmat eivät ratkea valinnanvapaudella

Vakavimmat palvelujärjestelmämme ongelmat eivät ratkea valinnanvapaudella

Ensinnäkin, soten valinnanvapaus ei koske yksin terveydenhuoltoa. Olen lukenut ja kuunnellut viimeisen vuorokauden aikana ministereiden, poliitikkojen, asiantuntijoiden ja eri eturyhmien kommentteja sote-uudistuksen valinnanvapaudesta. Keskustelu on jämähtänyt jälleen terveydenhuoltoon. Harvassa ovat olleet kommentit, joissa on käsitelty valinnanvapautta lapsiperheiden palveluissa, lastensuojelussa, päihdehuollossa, aikuissosiaalityössä tai vammaispalveluissa.

Sosiaalihuollon valinnanvapautta pitää pohtia ja valmistella ensisijaisesti asiakastyön toimintaa ohjaavana periaatteena. Kysymyksen pitää olla, miten vahvistetaan asiakkaan omistajuutta omaan asiaansa ja kuinka vahvistetaan heidän itsemääräämisoikeuttaan.  Erityisen tuen tarpeessa olevien ihmisten valinnanvapauden vahvistaminen on tästä näkökulmasta erityisen tärkeää.

Sosiaalihuollossa lähes kaikkiin palveluihin kuuluu oleellisena osa palveluihin liittyvä viranomaisvalta ja päätöksenteko. Tämä ero terveydenhuoltoon nähden on otettava huomioon jatkovalmistelussa. Maan hallituksen sote-linjauksissa todetaankin, että maakunta vastaa järjestäjänä viranomaistehtävistä ja julkista valtaa käytetään virkavastuulla. Yhtiömallin kohdalla hallitus linjaa, että julkisen vallan on tarvittaessa myös tuottajana huolehdittava niistä erityisistä palveluista, joita ei voida markkinaehtoisesti toteuttaa ja jotka eivät kuulu valinnanvapauden piiriin.

Valinnanvapautta koskevan Mats Brommelsin työryhmän väliraportin mukaan on vielä ratkaistava, mikä on sellaista julkisen vallan käyttöä, joka ei kuulu valinnanvapauden piiriin. Valituskelpoiset viranomaispäätökset ovat asiakkaan oikeus. Niiden irrottaminen ammatillisesta arviointi- ja auttamistyöstä pilkkoo sosiaalihuoltoa ja pahimmassa tapauksessa heikentää työn oikea-aikaisuutta ja vaikuttavuutta.

Sosiaalityöntekijöille on erityislakien nojalla osoitettu tehtäviä, joihin kuuluu julkisen vallan käyttöä. Sekä asiakkaan että työntekijän näkökulmasta tämän vastuun ja velvollisuuden irrottaminen muusta sosiaalityöstä olisi vahingollista. Maakunnissa ei pidä mennä järjestelmään, jossa sosiaalityöntekijästä tehdään päätösautomaatti ilman, että hän on mukana asiakkaan palveluprosessissa.

Kaiken tämän hallinnollisen ja terveydenhuollollisen sote-puheen alle hukkuvat todella vakavat palvelujärjestelmämme ongelmat mm. lastensuojelussa sekä päihde- ja mielenterveyspalveluissa. Nämä ns. ikävät ongelmat eivät poistu sote-puheen puppugeneraattorin hokemilla. Niihin tarvitaan resurssia. Ne eivät hoidu valinnanvapaudella.

Esimerkiksi lastensuojelun kehittämiseksi on viimeisen vuoden aikana julkaistu usean ministeriön toimesta lukuisia työryhmämuistioita.  Ehdotusten toteuttamiseksi tarvitaan konkreettisia toimia, jotka onnistuakseen tarvitsevat rahoitusta. Lastensuojelun kehittämiseksi tarvitaan pitkäaikaista rahoitusta. Olisiko tässä paikka kokeilla lastensuojelun pelastusohjelmaa ja soten valtakunnallista erityistehtävää sekä osoittaa maakunnille erillisrahoitusta lastensuojelun kuntoon laittamiseksi? Yleiskatteellinen maakunnille osoitettava valtionosuus ei tähän riitä.  Samalla tulisi testattua kuinka paljon paremmin onnistuvat 18 maakuntaa kuin 313 kuntaa.

Tero Ristimäki

Talentian puheenjohtaja

Jaa sivu