Ulosrajatut osaajat
Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirasto rajasi terveys- ja päihdepalvelujen psykoterapeuttien kilpailutuksessa sosionomi- ja sosiaalityöntekijätaustaiset psykoterapeutit ammatinharjoittajina ja yrittäjinä kilpailutuksen ulkopuolelle vuonna 2017. Oikeus osallistua kilpailuun ja psykoterapian tuottamiseen annettiin vain sairaanhoitajalle, psykologille ja lääkärille.
Samat kysymykset ovat ajankohtaisia myös tänään, sillä meillä Suomessa yritetään yhä laajemmin antaa sosiaalihuollon toteuttamista ja päätöksentekoa terveydenhuollon ammattihenkilöille.
Kyseessä on tyylipuhdas professiosumutus.
Vuonna 2017 päätöstä perusteltiin sillä, että koska kyseessä on vaikeammin psyykkisesti oireilevat potilaat, psykoterapian tulee perustua lääketieteen paradigmaan ja terveydenhuollon ammattihenkilön taustatutkintoon. Ajatuksena on, että psykososiaaliseen ja vuorovaikutusosaamiseen perustuvissa auttamisammattien tehtävissä vain tietyt taustakoulutukset antavat valmiudet ”vaikeiden tapausten” käsittelyyn – ja tässä tapauksessa sosiaalialan taustakoulutus hieman helpompiin ja keveämpiin terapiatapauksiin.
Kiinnostuin kilpailutuksen rajauksen perusteluista. Ryhdyin etsimään Helsingin kaupungin hankintasäännöstä kohtaa, jossa kerrottaisiin, miten terveydenhuollon taustatutkinto antaa parhaimman osaamisen psykoterapian tuottamiseen. Onko olemassa käsitys, että psykoterapeuttikoulutus olisi jaettu lääketieteelliseen psykoterapiaan ja sosiaalihuollolliseen psykoterapiaan, ja orientoidutaanko koulutuksessa hallinnollisten suuntausten perusteella?
Miten lääketieteellinen paradigma taustakoulutuksena tuottaa asiakastarpeiden pohjalta paremman vuorovaikutusosaamisen? Tai miten terveydenhuollon näkemys tuottaa paremman arvioinnin, nimenomaan juuri näissä ”vaikeissa tapauksissa” vaikkapa palvelujärjestelmäosaamiseen?
Kaikkiin kysymyksiin en ole vielä löytänyt vastauksia. Sen sijaan yksi kohta rajausperusteluista jo kaatui. Perusteluita laatineet olivat nimittäin näppärästi löytäneet sosiaalihuoltolain soveltamisoppaasta kohdan, jonka pohjalta tulkittiin, että lääketieteellisesti myönnetty psykoterapia on terveydenhuollon toimintaa eikä perustu sosiaalihuollon palvelutarpeeseen.
Paha vain, ettei soveltamisoppaan kohtaa maltettu lukea loppuun asti. Siellä nimittäin sanotaan, että on sovellettava sekä sosiaali- ja terveydenhuollon säännöksiä ja että ratkaisevinta on asiakkaan etu, jolloin kuntoutus voi olla ”vaikeissakin tapauksissa” sekä lääkinnällistä että sosiaalista kuntoutusta. Terveydenhuollon lainsäädännön kautta hoitoon pääsy ei rajaa psykoterapiaa ja muita kuntoutuksen keinoja terveydenhuollon taustatutkinnolle.
Helsingin kaupungin psykoterapiapalveluiden kilpailutuksessa onkin kyseessä tyylipuhdas professiosumutus. Kilpailutus on ehdoiltaan puolueellinen, ja psykoterapian nimeäminen ainoastaan terveydenhuollon ammattisisällöksi on harhaanjohtava.
Laaja-alainen yhteiskunnallinen ja palvelujärjestelmäosaaminen on kaikkein haastavimmissa tilanteissa välttämätöntä psykoterapeutin osaamista, ja siihen sosiaalialan taustakoulutus antaa hyvät valmiudet psykoterapiavalmiuksien lisäksi.
