Työelämäprofessori Minna Kivipelto haluaa tutkia, millaiset sosiaalipalvelut ja tukimuodot todella auttavat ihmisiä. Onnistumisista kertomalla voisi konkretisoida päättäjille ja kansalaisille, miksi sosiaalialaan kannattaa satsata.
Millaiset toimet ja palvelut käytännössä edistävät pitkään työttömänä olleiden työllistymistä ja osallisuutta? Tätä piti selvittää Jyväskylän yliopiston sosiaalityön työelämäprofessorin Minna Kivipellon vetämässä tutkimushankkeessa.
Siis piti. Hanke oli yksi niistä tutkimuksista, jonka valtionrahoituksen sosiaali- ja terveysministeri Wille Rydman (ps) päätti evätä vastoin ministeriönsä virkaesitystä ja asiantuntijoiden vertaisarviointeja.
– Tutkimuksen tuloksia olisi voinut hyödyntää, kun nyt lakkautettavan kuntouttavan työtoiminnan tilalle mietitään uutta palvelua, Minna Kivipelto kertoo.
Ministerin päätös kuvaa professorin mukaan tämän päivän poliittista päätöksentekoa. Nykyhallitus ei ole tukeutunut tutkittuun tietoon samaan tapaan kuin edeltäneet hallitukset.
Aikaisemmin oli tavallista, että kansanedustajat pyysivät tutkimuksia luettavakseen ja kysyivät tutkijoiden näkemyksiä. Nyt kyselijöitä on ollut aiempaa vähemmän, kuvailee Kivipelto, joka työskentelee myös Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksella (THL) osa-aikaisena johtavana tutkijana.
Tutkimusrahoituksen epääminen sosiaalityön tutkimuksilta kuvastaa Kivipellon mielestä koko sosiaalialan nykytilannetta, jota hän luonnehtii poikkeukselliseksi, jopa ennennäkemättömäksi.
– Aivan kuin koko yhteiskuntamme olisi nyt vedenjakajalla. Hallitus on leikannut sosiaalihuollosta, alan koulutuksesta, tutkimuksesta ja järjestöiltä. Koko sosiaalialaa on kyseenalaistettu, hän puuskahtaa.
Sosiaalihuolto on jäänyt terveydenhuollon varjoon
Sosiaalialan alamäki on ollut Kivipellon mukaan nopea. Tätä kuvastaa esimerkiksi se, että vielä hetki sitten alan ammattilaisista oli pulaa. Nyt etenkin sosionomeja on paljon työttömänä.
Samaan aikaan avun tarvitsijoiden määrä on kasvanut, kun muillakin aloilla työttömyys on kivunnut hurjiin lukemiin ja hallitus on saksinut sosiaaliturvaa ja palveluita.
Hallituksen leikkauspolitiikan lisäksi Kivipelto ajattelee sote-uudistuksen olevan osasyyllinen alan alhoon.
– Rahalla mitaten sosiaalihuolto on iso siivu hyvinvointialueiden toimintaa, lähes puolet. Silti se usein virheellisesti mielletään pieneksi. Sosiaaliala on jäänyt isossa kerroksellisessa rakennelmassa terveydenhuollon varjoon. Se mielletään ilmeisesti edelleen pääosin auttamistehtäväksi, johon tutkimus ja kehittäminen ei kuulu samoin kuin terveydenhuoltoon, hän arvioi.
Lääkäri saa määrä lääkkeitä esihenkilöltään erikseen lupaa kysymättä.
Tämä näkyy muun muassa siinä, miten sosiaali- ja terveydenhuolloissa on resursseja vaikuttavuuden arviointiin. Terveydenhuollossa hoidon vaikuttavuutta seuraavat erikseen tehtävään palkatut ammattilaiset, sosiaalihuoltoon vastaavaa ollaan vasta puuhaamassa.
Kivipelto penää myös sosiaalityöntekijöille nykyistä enemmän autonomiaa ja päätösvaltaa.
– Esimerkiksi työllistymässä olevalle asiakkaalle sosiaalityöntekijä ei voi myöntää oman harkintansa mukaan tukea ajokortin suorittamiseen, vaikka se olisi järkevä päätös. Saahan lääkärikin määrätä lääkkeitä esihenkilöltään erikseen lupaa kysymättä, Kivipelto vertaa.
Tietoon perustuvia palveluita
Vaikuttavuus toistuu Kivipellon puheessa tämän tästä. Ei ihme, sillä hän on paneutunut aiheeseen niin väitöskirjassaan, THL:n tutkijana kuin työelämäprofessorina.
– Vaikuttavuus on lopulta yksinkertainen asia. Siinä on kyse syy–seuraussuhteista. Katsotaan, muuttuuko joku asia, kun ihminen saa tukea tai jotain palvelua. Ja millainen tuo muutos on? Kivipelto selittää.
Tällaisia syy-seuraussuhteita selvittämällä voi säästää selvää rahaa. Julkisia varoja ei kannata laittaa palveluihin, jotka eivät tuota toivottua tulosta. Tai toisin päin, ei kannata karsia sellaisia palveluja tai tukia, joista leikkaaminen lisää kustannuksia toisaalla.
Nyt poliittisia päätöksiä ja leikkauksia tehdään tuntematta seurauksia, Kivipelto arvioi.
Vaikuttavuuden tutkiminen ei onnistu ilman dataa. Viimeisimmässä tutkimushankkeessaan Kivipelto on keskittynyt nimenomaan tietoon.
Hyvinvointialueilla on valtavat määrät tietoa jokaisesta meistä, on kirjauksia niin terveydenhuollon kuin sosiaalihuollon puolelta. Tietoa vain ei ole käytetty vaikuttavuuden tutkimiseen.
– Usein hyvinvointialueiden asiakastietojärjestelmistä on hyvin vaikea saada tietoa ulos edes tutkijoiden käyttöön. Tietojärjestelmiä tilatessaan alueet eivät ole kiinnittäneet huomiota siihen, miten data saataisiin tutkimuksen käyttöön. Tieto voi olla vaikeassa muodossa, esimerkiksi pdf-tiedostoina.
Hyvinvointialueiden valtava tietomäärä jää hyödyntämättä.
Hyvinvointialueiden valtavaa tietomäärää Kivipelto pitää hyödyntämättömänä resurssina. Jos tieto saataisiin tutkimuksen käyttöön, hyvinvointialueet voisivat selvittää, onko niiden palveluilla tehoa.
Alueet voisivat myös vertailla palveluitaan keskenään ja ottaa käyttöön hyviä toimintamalleja ja luopua tehottomista.
Työelämäprofessorina Kivipelto on halunnut tuoda myös sosiaalityön koulutukseen ymmärrystä vaikuttavuudesta ja sen merkityksestä. Ainakin peruskäsitteiden pitäisi tulla tutuksi opintojen aikana.
Oman työn merkitys esiin
Vaikuttavuudessa voisi olla myös yksi osaratkaisu sosiaalialan nykyisiin ongelmiin, Kivipelto uskoo.
– Sosiaalialan toimijoiden pitäisi itse tuoda nykyistä enemmän esiin oman työnsä merkitystä ja vaikuttavuutta. Alan seminaareissa kyllä esitellään usein onnistumisia. Kokemusasiantuntijat kertovat omista selviytymispoluistaan. Tällaisia tarinoita pitäisi saada myös mediaan ja someen, hän sanoo.
Hyvänä esimerkkinä hän mainitsee TikTok-sossut eli sosiaalityöntekijät Camilla Jokelan ja Maija Haapalan, jotka kertovat lastensuojelusta sometilillään.
Tärkeitä ovat myös alan ammattilaisten mielipidekirjoitukset ja blogit.
Samaa asiaa ajaa myös tieteen popularisointi, sosiaalialan tutkimuksesta kertominen kansankielellä.
Kivipelto yksinkertaistaisi myös tutkimuksen rahoituskiemuroita. Nyt tutkijoilta kuluu paljon aikaa rahoitushakemusten tekemiseen.
Välillä työ on turhaa ja rahoitus jää saamatta. Professori budjetoisi yliopistoille ja ammattikorkeakouluille valtion varoista suoraan rahaa tutkimukseen, jolloin ne saisivat itse päättää, millaista tutkimusta korkeakouluissa tehdään.
– Työajan voisi käyttää hakemusten rustaamisen sijaan tutkimuksen tekemiseen.
Hän on pohtinut myös tutkimusrahoituksen pohjan laajentamista yritysmaailmaan. Nyt sosiaalihuollon palveluita tuottavat yritykset hyötyvät tutkimuksesta, vaikka eivät rahoita sitä.
Mallia voisi ottaa tekniikan alasta, jossa yritysten ja korkeakoulujen yhteistyö on tavallista. Jotain samankaltaista voisi olla sosiaalialallakin.
– Ehkä voisi myös hahmotella jonkinlaista vastuullisuusmerkkiä yrityksille, jotka tukevat sosiaalialan tutkimusta. Vakaa yhteiskunta on myös yritysten etu, hän pohtii.
Kohtaaminen on taitolaji
Kivipelto sai kipinän sosiaalialalle jo lapsuudenkodistaan. Hänen vanhempansa työskentelivät hoitajina Törnävän psykiatrisessa sairaalassa Seinäjoella.
Vanhempien kautta nuori Minnakin pääsi 18 vuotta täytettyään sairaalaan kesätöihin hoitoapulaiseksi.
– Asuimme sairaala-alueella henkilöstön asuntolassa. Totuin jo lapsena kohtaamaan ja kunnioittamaan erilaisia ihmisiä. Kesätöissä taas ymmärsin, miten psykiatrisilla potilailla on monenlaisia sosiaalisia ongelmia. Mietin, miten heitä voisi auttaa ja tukea niissäkin.
Lukion jälkeen tie vei Tampereen yliopistoon sosiaalityön opintoihin. Korkeakoulu tuntui itsestäänselvyydeltä. Kivipellon kaveriporukasta kaikki hakivat yliopistoon.
Vaikuttavuus on lopulta yksinkertainen asia.
Polku tieteentekijäksi on kurvannut käytännön sosiaalityön kautta. Valmistuttuaan sosiaalityöntekijäksi 1990-luvun alussa Kivipelto työskenteli vuosia perheneuvoloissa.
– Pidin siitä, että perheneuvolassa oli mahdollisuus kunnolla kohdata perheitä ja tehdä moniammatillista asiakastyötä, hän kuvailee.
Maisterintutkinnon jälkeen Kivipelto suoritti kasvatus- ja perheneuvolan erikoistumiskoulutuksen. Nyt jo lakkautettua koulutusta hän kehuu käytännönläheisestä asiakastyön opetuksesta.
Opiskelijat harjoittelivat peilisalissa asiakaskohtaamisia opettajan tarkkaillessa ja antaessa palautetta. Systeeminen, reflektiivinen ja ratkaisukeskeinen työote kävivät tutuiksi.
– Tuolloin ymmärsin, miten kaikella on vaikutusta. Sosiaalityöntekijän lausahdukset, eleet, ilmeet ja asiakkaan sanomisten huomiotta jättämiset ovat kaikki tekoja, signaaleja asiakkaalle, hän sanoo.
Tällaista kohtaamisen harjoittelua hän kaipaisi myös yliopisto-opintoihin, jos vain resurssit antaisivat myöden.
Työ vie mukanaan
Nyt Kivipelto kokee olevansa onnekas, kun saa tehdä innostavaa ja merkityksellistä työtä. Työ ei tunnu raskaalta. Se pikemminkin tempaa mukaansa. Kiinnostavia asioita on niin paljon, ettei kaikkeen ehdi tarttua.
– Koen, että työtäni arvostetaan. Olen päässyt vaikuttamaan ja tuomaan asioita esille. Se on palkitsevaa.
Välillä töistä pitää kuitenkin irrottautua. Se onnistuu pitkillä kävelylenkeillä luonnossa ja Seinäjoella vanhan kotipaikan puutarhaa hoitaessa tai vanhoissa kotimaisemissa koiraa ulkoiluttaessa.
Anu Vallinkoski
