Teksti: Kristiina Koskiluoma | Historiakuvat: Talentia-lehden kuva-arkisto
Liiton organisaation rakentamista, jäsenhankintaa, edunvalvonta-asemien vahvistamista, yhteisen identiteetin vahvistamista, yhteiskunnallista vaikuttamista. Tätä ovat olleet ammattijärjestö Talentian seitsemän vuosikymmentä.
LASTENKOTIEN johtajien, kunnalliskotien johtajien ja sosiaalihuoltajien yhdistykset perustivat maaliskuun 5. päivänä 1949 järjestön, jonka tehtävänä oli ajaa jäsenten ammatillisia ja taloudellisia etuja ja toimia ammatillisena keskuselimenä. Järjestön nimi on muuttunut useaan kertaan, mutta tehtävä ja toiminta on pysynyt. Nykyisin järjestö on nimeltään Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia.
Enää ei tarvitse kysyä oikeutusta omien etujen ajamiseen, mutta yhdistyksen perustajat joutuivat perustelemaan jäsenille, ettei oma edunvalvonta ole pois sosiaalihuollon asiakkaiden aseman parantamisesta.
Palkkaus ja työajat olivat korjauslistalla ensimmäisenä. Muutosta haettiin etenkin laitosjohtajien olosuhteisiin. Heiltä edellytettiin sitoutumista työhön 24/7, ja moni joutui myös asumaan työpaikkansa yhteydessä.
Yhdistyksen alkutaival oli hankala, koska jäseniä ja rahaa oli vähän. Lakkauttamistakin mietittiin, mutta hallitus perääntyi aikeesta huomattuaan, että sen jäsenet olisivat joutuneet vastaamaan yhdistyksen veloista.
Liitolla ei ollut varakkaita mesenaatteja kuten Agronomiliitolla, jonka Etelä-Amerikkaan muuttanut jäsen lähetti liitolleen laivalastillisen kahvia. Kahvi oli kovaa valuuttaa sodanjälkeisen säännöstelyajan Suomessa.
Sosiaalialan liitto hankki rahoitusta arpojen myynnillä ja välittämällä autoja. Autojen hankkiminen oli 50-luvulla lisenssien varassa ja hinnat korkeat.
TAMPEREEN kaupungin sosiaaliviraston koulutuspäällikön tehtävästä kymmenkunta vuotta sitten eläkkeelle jäänyt Jorma Nuotio selaa Lempäälän kodissaan arkistoja ja kertaa ammattijärjestön alueorganisaation rakentamista 1960–70-lukujen taitteessa.
– Meitä oli kymmenkunta aktivistia, yhteisenä nimittäjänä vahva persoonallisuus, näkemyksellisyys, luovuutta ja energiaa toteuttaa yhdessä luotua suunnitelmaa. Keskinäistä arvostamista ja hyvää huumoria oli myös, muistelee Nuotio.
Liitolla oli sen verran rahaa, että pystyi maksamaan agitaattoreiden matka‑, majoitus- ja ruokakulut.
Keväällä 1971 tehtiin kolme laajaa kiertuetta, joilla esiteltiin liiton palkkaus- ja koulutustavoitteita. Kuntoutusjohtaja Veikko Niemi oli yhdistyksen perustajajäseniä ja hän hahmotteli Veikon ympyräksi nimetyn strategian, joka liitti ammattijärjestön palkkaedunvalvontaan vaatimukset kehittää koulutusta, säätää laki kelpoisuuksista sekä antaa ammattilaisille suurempi rooli työn sisällön ja organisaation kehittämisessä.
– Moni kentän ihmisistä oli jo järjestäytynyt, ja tuntui vaikealta irtaantua sidonnaisuuksista. Toisaalta ajatus oman ammattikunnan kokoavasta liitosta houkutteli, kertoo Nuotio.
– Yhdistykset piti saada pyörimään ja sitä varten piti kouluttaa ihmisiä. Järjestimme korpihotelleissa viikonloppuseminaareja, jonne kutsuimme lupaavia ihmisiä.
Jorma Nuotio oli 1960-luvulla perustamassa Helsingin ja Pirkanmaan yhdistyksiä sekä toimi liittovaltuuston puheenjohtajana toistakymmentä vuotta.
Nuotion aloitteesta perustettiin myös vuonna 1974 järjestön lehti, jonka päätoimittaja hän oli vuoteen 1981.
VUONNA 1970 luotiin työ- ja virkaehtosopimusjärjestelmä, ja sen myötä tuli välttämättömäksi liittyä keskusjärjestön jäseneksi. Liitto lähetti kaikille keskusjärjestöille – Akavalle, SAK:lle ja TVK:lle – kirjeen, jossa tiedusteli kunkin halukkuutta tulla Sosiaalityöntekijäin Liiton kattojärjestöksi.
– TVK:ssa todettiin, että jäsenet olisivat tervetulleita, mutta liittona ei ollut mahdollista liittyä jäseneksi. SAK:ssa suositeltiin Akavaa, Nuotio muistelee.
Sosiaalityöntekijäin Liitto tuli Akavan jäseneksi 1972.
Akavassa toivotettiin tervetulleeksi omana ammattiliittona kaikkine jäsenyhdistyksineen.
– Akava oli uusinut sääntöjään ja akateemisten lisäksi voitiin jäseneksi hyväksyä myös ”erityiskoulutetut”. Akava halusi kehittyä herrakerhosta laajemmaksi keskusjärjestöksi.
Ratkaisu tuntui selvältä, mutta asiasta järjestettiin vielä jäsenäänestys. Akavaan liittymistä kannatti 85 prosenttia. Sosiaalityöntekijäin Liitto oli ensimmäinen ei-akateeminen ryhmä Akavassa.
– Vasta meidän jälkeemme tulivat lastentarhanopettajat ja OAJ, korostaa Nuotio.
Aivan säröittä jäsenyys ei auennut. Jotkut akavalaiset pitivät sosiaalityöntekijöitä sopimattomina kumppaneina epämääräisen koulutuksen ja matalapalkkaisuuden vuoksi.
– Liiton suurin saavutus on, että erilaisista koulutuksista ja sadoista eri tehtävistä on löydetty yhteinen nimittäjä ja luotu ammattikunta tässä mitassa, sanoo Jorma Nuotio. Vuoden 1971 ns. ruotukierroksella rakennettiin alueellisten yhdistysten verkostoa.
YLISOSIAALINEUVOS Aulikki Kananoja oli ehdottanut Aurora Karamzinin huvilan tapaamispaikaksi. Paikka sopi hyvin, sillä Karamzinin elämäntyö hyväntekijänä ja Diakonissalaitoksen perustajana tuo sopivan kontrastin sosiaalityön ammatillistumiselle ja palkkataisteluille, jotka sävyttivät Aulikki Kananojan puheenjohtajakautta Sosiaalityöntekijäin Liitossa.
Valtiovalta kiinnostui koulutus- ja pätevyyskysymyksistä sosiaalihuollon hallintolain tultua voimaan 1950. Sosiaalijohtajan tai sosiaalisihteerin virkaan voitiin valita henkilö, jolla oli riittävä koulutus tai kokemus sosiaalihuollon tehtävistä.
1960-luvulla oli käyty repivä metodikiista, jossa terveydenhuollon ja päihdehuollon sosiaalityössä sijaa saanut case work ja kunnissa tehtävä viranomaistyö olivat vastakkain. Professori Mirja Satka on väitöskirjassaan luonnehtinut kiistaa sukupuolitaisteluksi, jossa sosiaalihallinnon miehet ja itsenäistä ammattilaisasemaa havittelevat naiset taistelivat sosiaalityön määrittelyvallasta.
Sosiaalikasvattajakoulutus oli alkanut vuonna 1918, sosiaalihuoltajakoulutus vuonna 1942 ja sosiaalihoitajakoulutus 1945. Tarve koulutuksen kehittämiseen ja kelpoisuusehtojen luomiseen oli kuitenkin suuri, sillä sosiaalityöntekijän tehtävä saattoi vielä 1970-luvulla olla poliittinen palkkiovirka, eikä koulutuksen perään kyselty.
– 1970-luvulla rakennettiin ammatillisen samastumisen ja tieteellisen pohjakoulutuksen perustaa. Case workin rinnalle tuli yhteiskunnallisesta heräämisestä syntynyt sosiaalinen painotus ja tieteelliseltä puolelta tuli identiteetin aineksia, Kananoja luonnehtii.
Sosiaalityöntekijöin Liiton aloitteesta asetettu koulutuskomitea valmisteli vuosina 1970–72 esityksen sosiaalityön koulutuksesta. Komitean sihteerinä toimi liiton aktiivi Simo Koskinen, silloin Tampereen yliopiston lehtori, myöhemmin Lapin yliopiston gerontologisen sosiaalityön professori.
IFSW:n konferenssit olivat Suomessa 1968 ja 1999.
– Komiteamietinnön perusteluissa olevaan sosiaalityön koulutuksen kuvaus on hyvä. Siinä esitettiin alemman korkeakoulututkinnon tasoista sosiaalityöntekijän koulutusta, johon sisältyi sosiaalipolitiikkaa ja käyttäytymistieteitä, muistelee Kananoja.
– Sääli, että koulutuksen uudistus hidastui, kun koko tutkintojärjestelmä joutui samaan aikaan muutoksen kouriin ja alemmasta tutkinnosta luovuttiin ja siirryttiin suoraan ylempään tutkintoon.
Toinen koulutusta edistävä tekijä oli Sosiaaliturvan keskusliitossa perustettu pätevöitymiskysymystä ja kelpoisuuksia käsitellyt työryhmä, jonka puheenjohtaja Aulikki Kananoja oli. Se luovutti muistionsa sosiaaliministeri Olavi Martikaiselle vuonna 1977.
Työryhmän työ johti lopulta ensimmäisen kelpoisuusasetuksen säätämiseen vuonna 1981. Asetuksen mukaan sosiaalityöntekijän virkaan oli kelpoinen sosiaalihuoltajatutkinnon tai vastaavan ruotsinkielisen tutkinnon Svenska social- och kommunalhögskolanissa suorittanut.
Siirtymäsäädöksenä asetuksessa todettiin, että kymmen vuoden ajan kaikki virassa jo olevat säilyttäisivät virkansa. Asetusta täydennettiin vuotta myöhemmin säätämällä pätevöitymiskoulutuksesta.
Kuusiviikkoinen lakko vuonna 1984 kouli Sosiaalityöntekijäin Liiton täysiveriseksi ammattiliitoksi.
KELPOISUUSASETUKSESTA syntyi valtava mellakka liiton jäsenistön keskuudessa. ”Liitto, joka teki yhdessä yössä jäsenistään epäpäteviä!” kirkui kritiikki.
Tyytymättömyys henkilöityi liiton puheenjohtajaan ja jäsenet kirjoittivat tulikivenkatkuisia mielipidekirjoituksia lehtiin.
– Erityisen kriittisiä olivat diakonin tutkinnon suorittaneet, jotka olivat saaneet hyvän case work ‑koulutuksen ja tekivät työtään päihdehuollossa. He kokivat, että heidän koulutuksensa pantiin matalaksi, kertoo Kananoja.
– Kritiikkiä oli raskasta ottaa vastaan, vaikka olin sataprosenttisesti uuden asetuksen kannalla. Se oli liiton pitkäaikaisten tavoitteiden mukainen.
1980-luvulla pitkäjänteinen Veikon ympyrään perustunut edunvalvontatyö alkoi kantaa hedelmää. Kelpoisuusasetus ja pätevöitymiskoulutus, uusi sosiaalihuoltolaki ja valtionosuusjärjestelmän muutos kaikki vahvistivat sosiaalityön asemaa.
– Kunnat olivat saaneet valtionosuutta laitoshuoltoon, ja siksi avohuollon virkoja perustettiin hyvin vaihtelevasti. Jotta valtionapua saataisiin myös avohuollon sosiaalityöntekijän virkojen perustamiseen, lobbasi liitto vahvasti, että sosiaalityö saatiin sosiaalihuoltolakiin yhdeksi palvelumuodoksi. Siksi sosiaalityö piti myös määritellä laissa, Aulikki Kananoja muistelee ja harmittelee sitä, että moni kritisoi sosiaalihuoltolaissa olevaa sosiaalityön määritelmää.
– Sosiaalityön määrittely pitää hakea ammattikirjallisuudesta ja oppikirjoista, ei sosiaalihuoltolaista!
TYYTYMÄTTÖMYYS palkkaukseen oli patoutunut naisvaltaisissa akavalaisissa liitoissa. Farmaseutit, kirjastonhoitajat, lastentarhanopettajat ja sosiaalityöntekijät olivat valmiita työtaisteluun, kun neuvotteluissa ei edetty.
– Farmasialiiton Ulla Aittokoski oli reipaskielinen ja puhui suoraan, minä olin itsekriittinen, kovaan peliin tottumaton enkä osannut rähistä, Aulikki Kananoja kertoo.
– Valtakunnansovittelija Teuvo Kallio näki heti kokemattomuutemme. Minulle tuli sellainen vaikutelma, että hän halusi antaa meille opetuksen: lakkoon pääsee helposti, mutta sieltä ei ole helppo tulla pois.
– Ensimmäisen neuvottelukerran lopuksi hän totesi, että seurataan nyt tilannetta. Käytännössä se tarkoitti, että uutta kutsua neuvottelupöytään ei kuulunut viikkoihin.
Puheenjohtajan näkökulmasta oli tärkeää, että porukka oli yhtenäinen, kun lakosta päätettiin. Kenttä kesti vaiheittain edenneen pitkän lakon paineen, ja solidaarisuutta löytyi, vaikka lakkoavustukset eivät olleet suuret.
Asiakkailta ja kansalaisilta tuli tukea ja ymmärrystä, muistelee Kananoja.
Pisimmillään lakko kesti kuusi viikkoa. Lopputuloksena saatiin yhden palkkaluokan korotus, mutta myös epäpätevyysalennus niille, joilla ei ollut kelpoisuusehdoissa edellytettyä koulutusta.
– Tyytymättömyys kelpoisuusehtoihin nousi epäpätevyysalennuksen vuoksi jälleen pintaan.
Lakon kauaskantoisimpana tuloksena järjestö voimistui ja sai arvostusta ammattijärjestöjen ja työnantajankin piirissä.
Ay-toiminta on tukenut ammatti-identiteettiä ja antanut suhteellisuudentajua. – Pulmat eivät ole vain minun työhuoneeni seinien sisällä, sanoo Sosiaalitoimen sosiaalityöntekijät ry:n puheenjohtaja Pirjo Paananen (kuvassa etualalla).
KUN Eila Malmström aloitti järjestön puheenjohtajana, Suomi sukelsi syvään lamaan. Kotkalainen sosiaalityöntekijä luuli tulevansa vuoden pestiin, mutta jäikin 19 vuodeksi ja palkittiin ansioistaan sosiaalineuvoksen arvonimellä.
– Paikallinen neuvottelutoiminta oli minulle tuttua, sillä olin ollut luottamusmiehenä ja pääluottamusmiehenä virkaehtosopimusjärjestelmän alusta alkaen. Oudoksuin sitä, miten vaikea keskustasolla oli päästä varsinaisiin neuvottelupöytiin, Eila Malmström kertoo.
1981 saatiin kelpoisuuslaki ja 1989 sosiaaliohjaajat tulivat liittoon.
Neuvotteluoikeudet oli tarkkaan määritelty keskusjärjestölle, ja se kysyi jäsenjärjestöiltä tavoitteita ja toivomuksia, mutta kävi itse neuvottelut.
– OAJ oli ylivoimaisen suuri, lääkäreillä oli oma sopimuksensa, eikä kukaan ollut kiinnostunut kunnan yleisen virkaehtosopimuksen piiriin kuuluvista ryhmistä, joihin sosiaalialan ammattilaisetkin kuuluivat. Työnantaja puolestaan kuunteli eniten niitä, joilla oli suurin painostusvoima, Malmström kuvaa järjestelmää.
Malmström käytti omaa tapaansa, henkilökohtaista vaikuttamista, kun jäsenistön määrään perustuva painovoima ei riittänyt. Hän pyysi kerran omin päin audienssin valtakunnansovittelija Jorma Reiniltä ja järjesteli tarvittaessa keittiön kautta asioita Kunnallisen työmarkkinalaitoksen neuvottelupäällikön Ulla-Riitta Parikan kanssa. Muissa liitoissa tällaista tapaa ei katsottu hyvällä.
1990-luvulla tehtiin nollasopimuksia monta peräjälkeen, ja vasta vuosikymmenen lopulla palkat lähtivät nousemaan.
– Reiniltäkin herui vain yksi palkkaluokka. Kun lähtökohta on matalalla, ei pienillä askelilla päästä pitkälle. Minulla oli kuitenkin tunne, että meitä kuunneltiin, Malmström kertoo.
Lama toi sosiaalialankin työpaikoille pelon ilmapiirin. Kuntatalous romahti, ja säästösopimuksia tehtiin. Kun akavalaiset eivät suostuneet luopumaan lomarahoista ja tekemään vastikkeettomia säästösopimuksia, uhattiin heitä irtisanomisilla ja lomautuksilla.
Nyt jo eläköityneen Helsingin kaupungin sosiaaliviraston pääluottamusmiehen Hilkka Ropposen puhelin soi taukoamatta ja jäsenet kaatoivat hänelle hätäänsä. Parisataa jäsentä erosikin, kun pelkäsi akavalaisiin kohdistettuja uhkauksia.
– Se oli ahdistavaa aikaa. Heräsin kolmen aikaan aamuyöllä pohtimaan, miten ratkaisisin ongelmat. Uskoin vakavissani, että minun pitäisi löytää ratkaisu.
Järjestelmä ei kuitenkaan suo yhdellekään ryhmälle irtiottoja, toiset liitot vahtivat ja jokainen liitto pitää omiensa puolta, Ropponen kuvaa.
Siksi edunvalvontatyö vaatii pitkäjänteisyyttä. On tunnettava palkkausjärjestelmä, kunnan talous, hallintorakenteet ja päättäjät.
– Lisäksi tarvitaan pelisilmää havaita pienetkin mahdollisuudet edetä. Menestyksiä ei kannata liikaa julkisesti hehkuttaa, ettei herätä kateutta.
Nykyisille aktiiveille Hilkka Ropponen suosittelee paluuta ammattiliittotoiminnan juurille ja yt-järjestelmän käyttöä.
– Helsingissä järjestettiin kerran kuussa jäseniltoja, joissa opiskeltiin järjestötoimintaa, virka- ja työehtosopimusjärjestelmää sekä vaikuttamista ja yhteistoimintaa. Jokaisen on syytä tuntea järjestelmä, jotta voi vaikuttaa myös omaan palkkaansa.
Miesten ja naisten pakkauksen epätasa-arvo tunnustettiin ja sitä haluttiin korjata. Akavalaiset naisvaltaiset liitot toivat palkkavaatimuksiaan esille yhteisillä tempauksilla.
– Lopulta kovin vähän saatiin aikaan. Keskinäinen kateus esti etenemisen, jos kaikille ei yhtä aikaa saatu korotusta, arvioi Eila Malmström.
Uusi palkkausjärjestelmä luotiin 1990-luvun lopulla. Se nojasi valtakunnallisesti sovittuihin työn vaativuustasoihin ja paikallisesti laadittuihin tehtäväkuvauksiin. Osaksi palkkausta tulivat myös henkilökohtainen osaaminen ja tulospalkkiot. Y‑palkkaluokat jäivät historiaan.
Kuntasektorilla uuteen järjestelmään alettiin siirtyä vuonna 2001. Palkkatietoisuus ei muuttunut nopeasti, sillä sosiaali- ja terveysministeriön palkkatasa-arvoselvityksessä vuodelta 2010 vain alle puolet kuntatyöntekijöistä tiesi, mihin palkkaus perustuu.
SOSIAALIHUOLLON työntekijöiden ammattijärjestössä oli kautta aikain tiedetty, että sosiaalityö on yhteiskunnallisesti niin tärkeää ja ihmisyksilöiden kannalta merkityksellistä, että siihen piti olla yhtenäinen ja hyvätasoinen koulutus.
Alan koulutus kehittyi 1990-luvulla, kun ammattikorkeakouluverkosto syntyi. Syntyivät kokonaan uudet sosionomin, geronomin ja kuntoutuksenohjaajan tutkinnot, joille haettiin tilaa ja asemaa työmarkkinoilla. Perustettiin ylempi amk-tutkinto.
2001 tuli uusi palkkausjärjestelmä TVA ja 2002 järjestön nimi muuttui Talentiaksi.
Sosiaalityön koulutus vakiintui ylemmän korkeakoulututkinnon tasoisena kuuteen yliopistoon ja erikoistumiskoulutukset luotiin 2000-luvulla. Sosiaalityön tutkimus kehittyi.
Kelpoisuuslaissa vuonna 2005 säädettiin sosiaalityöntekijän kelpoisuudeksi yliopistollinen ylempi korkeakoulututkinto ja määriteltiin sosionomin kelpoisuus, mutta rekisteröinti ja valvonta uupuivat vielä liiton tavoitteista.
Säätytalon tummaksi paneloidussa salissa istutaan pyöreissä pöydissä illallisella joskus vuoden 2005 tienoilla. Eila Malmström kysyy vieressään istuvalta ministeri Liisa Hyssälältä, missäköhän sosiaaliministeriön pöytälaatikossa on sosiaalihuollon ammattihenkilölain luonnos.
Lukuisia työryhmiä oli istunut pohtimassa ammattihenkilölain tarpeellisuutta, ja virkamiehet olivat kirjottaneet lakitekstiä, mutta poliitikot tulivat ja menivät ja asia pitkittyi. Viikkoa myöhemmin Liisa Hyssälä soittaa Malmströmille ja kertoo, että luonnos on löytynyt ja lupaa lähteä viemään sitä eteenpäin.
Lopulta vuonna 2015 saatiin sosiaalihuollon ammattihenkilöitä koskeva ammatinhenkilölaki rekisteröinteineen ja valvontoineen. Talentian puheenjohtajana oli jo Tero Ristimäki. Hän istui eduskunnan istuntosalin lehterillä, ja poistui puhemiehen nuijankopautuksen jälkeen kaupungille nauttimaan ansaitun lasillisen samppanjaa.
Tämäkään laki ei herättänyt pelkästään kiitosta jäsenten keskuudessa. Moni kritisoi sitä, että pitää rekisteröityä ja vielä maksaa tästä Valviralle.
– Järjestönä Talentia on kasvanut ja kehittynyt. Sopimusasiantuntijoiden verkosto kattaa koko maan. Pääluottamusmiesten ja luottamusmiesten lukumäärä on kasvanut, sanoo Tero Ristimäki. Kuva: Liisa Takala
2000-LUVUN alkupuolella saatu hyvä palkkauskäänne loppui vuonna 2008 alkaneeseen finanssikriisiin. Edellisen laman aikoina lomautukset ja irtisanomiset jäivät uhkauksiksi, mutta 2010-luvulla niitä toteutettiin. Talentia otti strategiakseen taistella jokaista lomautusta vastaan. Työtä riitti vuosiksi, mutta se kannatti.
– Saimme paljon jäseniämme lomautusten ulkopuolelle, ja pelotevaikutus toimi siten, että moni lomautus jäi suunnitelmaksi, Ristimäki arvioi.
Myös luottamus järjestön vaikutusmahdollisuuksiin kasvoi.
Vuonna 2005 tuli kelpoisuuslaki ja 2015 saatiin ammatinharjoittamislaki.
Tero Ristimäki summaa kymmenen viimeisen vuoden tapahtumia.
– On saatu ammattihenkilö-laki. Keskitetty sopimusmalli on murtunut. Kolmikantaisesti on neuvoteltu työurien pidentämisestä ja eläkeuudistuksesta. Sote-uudistusta on tehty kahden hallituksen voimin, toimeentulotuki on siirretty Kelaan, Ristimäki luettelee.
– Sosiaalityöntekijäpula on viimein saanut palkat liukumaan. Kun seuraaviin palkkaneuvotteluihin käydään, on syytä saada sosiaalityöntekijän hinnoittelun alaraja 2 703 eurosta vastaamaan nykytodellisuutta, jossa lähennellään parhaimmillaan jo 4 000 euroa.
– Tavoitteena on kehittää sosiaalihuollon työntekijöitä koskevaa palkkaliitettä 4 sellaiseksi, että sosionomeilla ja ylemmän sosionomi-tutkinnon suorittaneilla on oma hinnoittelunsa, sosiaalityöntekijöillä omansa.
Rinnan liittokierrokseen valmistautumisen kanssa neuvotellaan mahdollisista maakuntasopimuksista. Näissä neuvotteluissa Talentian omat neuvottelijat ovat neuvottelupöydissä. Neuvotteluasema on parantunut varhaisista ajoista, jolloin toiset neuvottelivat Talentian puolesta.
VEIKON YMPYRÄ on ollut toimiva strategia.
– Sanat ovat vaihtuneet, mutta asiat ovat samat. Työolosuhteet ja työhyvinvointi ovat nykyisin enemmän esille kuin järjestön alkutaipaleella, toteaa Ristimäki.
Ristimäki on tyytyväinen kehitykseen. Alueasiamiesverkosto kattaa koko maan. Pääluottamusmiesten ja luottamusmiesten lukumäärä on kasvanut julkisella ja yksityisellä puolella. Talentiassa on eniten alle 35-vuotiaita jäseniä kolmenkymmenen suurimman liiton joukossa. Jäsenmäärä kasvaa nopeimmin akavalaisiin liittoihin verrattuna.
– Tämä kehitys antaa uutta haastetta, mutta myös mahdollisuutta. Kriittinen joukko ei ole kadonnut mihinkään, ja monenlaista keskustelua on ilmassa, Ristimäki toteaa.
Keskustelulla Ristimäki viittaa kysymyksiin, miksi vain sosiaalityöntekijä, miksi vain sosionomit, miksi aina vain varhaiskasvatus.
– Ammattijärjestötoiminta on voimalaji, ja jäsenmäärällä on suuri merkitys. Lisäksi meillä on näyttöä, että yhtäkään ammattiryhmää ei ole unohdettu. Sosionomit eivät olisi ammattihenkilölaissa ilman meitä, eivät liioin geronomit ja kuntoutuksenohjaajat.
– Varhaiskasvatuksessa on käyty 40 vuoden viivytystaistelu sosiaalialan koulutustaustaisten lastentarhanopettajien oikeudesta työhönsä, toteaa Ristimäki ja lupaa että työ tässäkin jatkuu.
Ristimäki uskoo, että jäsenistö kaipaa eettisyyttä, mikä näkyy jo nuorien toimijoiden ideologisuutena. Syksyn 2018 liittovaltuustossa juuri nuorten vaatimuksesta Talentia julistautui feministiseksi järjestöksi, joka taistelee tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden puolesta.
– Ammattijärjestön arvojen mukainen toiminta ja viestintä synnyttää myönteisen tunnekokemuksen jäsenissä. Talentia on se porukka, joka taistelee sosiaalialan ammatillisten periaatteiden puolesta.
Ammattijärjestön on tärkeää olla läsnä jäsentensä arjessa, sillä työntekijöiden karu arki vyöryy Talentian toimiston asiantuntijoiden pöydille.
– Työnantajat käyttäytyvät hävyttömästi. Työmarkkinat ovat koventuneet. Varsinkin yksityisellä sosiaalipalvelualalla näkyy uusi yrityskulttuuri, Ristimäki kertoo.
Jäsenten yhteydenottojen lisääntyminen kertoo myös järjestön voimasta.
– Jäsenet ovat tietoisempia oikeuksistaan ja osaavat hakea apua liitolta. Eivät he hakisi, jos eivät uskoisi järjestön vaikuttamismahdollisuuksiin.
