Sosiaalityön tutkijoiden toimittama Kenen hätä on oikeutettua? kysyy, miksi joidenkin ihmisten hätä tunnistetaan ja toisten ei. Kysymys on entistä ajankohtaisempi, kun sosiaalihuollon lainsäädäntö muuttuu ja hyvinvointialueilla etsitään säästöjä.
Asunnottomuus, päihteiden käyttö, sukupuolinen suuntautuminen, rikostausta tai maahanmuuttajuus ovat esimerkkejä tilanteista, joissa ihmisen hätään voi liittyä moraalista arvottamista.
Ihmistä voidaan pitää syyllisenä omaan hädänalaiseen tilanteeseensa. Pahimmillaan hänen hätäänsä ei edes tunnisteta, saati että sitä pidettäisiin oikeutettuna.
Jotkut ihmisryhmät eivät pääse itse sanoittamaan hätäänsä tai heidän puheenvuoronsa sivuutetaan merkityksettöminä.
Kaikkia näitä yhdistää leimaaminen, jota voi nimittää rakenteelliseksi väkivallaksi.
Lapin yliopiston sosiaalityön professori Sanna Hautala ja yliopistonlehtori, dosentti Jari Lindh ja Pohjois-Suomen yhteistyöalueen sosiaalialan osaamiskeskuksen kehittämispäällikkö Kaisa Kostamo-Pääkkö alkoivat kirjoittaa kirjaa hädän oikeutuksesta kolme vuotta sitten, kun sote-uudistuksen käytännön toteutus alkoi ja hyvinvointialueet perustettiin.
Hautala ja Lindh tuovat kirjaan tutkimuksellisen näkökulman. Hautala on tutkinut sosiaalityötä katastrofien yhteydessä ja on paraikaa hankkeissa, joissa kehitetään digitaalisia palveluita ja tekoälyn eettistä käyttöä.
Lindh puolestaan on tutkinut erityisesti sosiaalista kuntoutusta, rakenteellista vammaissosiaalityötä sekä osallisuuden ja toimijuuden ehtoja palvelujärjestelmässä.
Kostamo-Pääkön kokemus sosiaalialan osaamiskeskuksen kehittämis- ja asiantuntijatyöstä hyvinvointialueilla ja valtakunnallisissa asiantuntijatehtävissä konkretisoi sitä, miten lainsäädännön ja resurssien muutokset näkyvät sosiaalihuollon arjessa ja ammattilaisten työssä.
Sosiaalityön pidettävä kiinni sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta.
Sosiaaliturvan leikkaukset, leikkaukset hyvinvointialueiden rahoituksessa ja kolmannen sektorin järjestöjen avustuksissa vaikuttavat ihmisten toimeentuloon ja hyvinvointiin. Lapsiperheköyhyys on lisääntynyt, työttömyys kasvanut ja häätöjen määrä nousussa.
– Haluamme muistuttaa, että hätää arvioitaessa kyse ei ole yksilön ominaisuuksiin ja kykyihin liittyvistä ongelmista, vaan rakenteista, valtasuhteista ja poliittisista tekijöistä, kiteyttää Jari Lindh.
– Suurimmassa vaarassa pudota palveluverkon läpi ovat ne, joiden hätä on monimuotoista eikä sovi hyvinvointialueen palveluluokkiin. Yksikään yksittäinen palvelu ei ota vastuuta tilanteista. Vaaraa lisää vielä, jos huonot kokemukset palveluista ovat heikentäneet asiakkaan luottamusta niin, ettei apua edes haeta, toteaa Kaisa Kostamo-Pääkkö.
Sosiaalityöntekijät näkevät nopeasti poliittisten päätösten vaikutukset
Sanna Hautala puhuu vahvasti siitä, että sosiaalityön tehtävä on tehdä näkyväksi niiden ihmisten hätä, jotka eivät muuten tule kuulluiksi. Hän haluaa säilyttää sosiaalipoliittisen vaikuttamisen eetoksen sosiaalityössä.
– Sosiaalityön on pidettävä kiinni ihmisarvosta ja sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja pyrittävä vaikuttamaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Etenkin nyt, kun oikeistopolitiikka on johtanut valikoiviin ihmisoikeuksiin, napauttaa Hautala.
Kaisa Kostamo-Pääkkö tietää, että tilastot ja hallinnollinen tieto kulkevat viiveellä, mutta sosiaalityöntekijät näkevät nopeasti, miten poliittiset päätökset vaikuttavat elämäntilanteisiin.
– Sosiaalityöntekijöiden tulee tuottaa tietoa päättäjien tietoon. Aina ei ongelma tosin ole edes tiedon puute, vaan se, ettei ammattilaisen tuottama tieto ei johda muutoksiin.
– Sosiaalinen raportointi on hyvä työkalu kertomaan päättäjille kuntalaisten todellisuudesta. Esihenkilöiden kannattaisi olla aktiivisempia ja viedä tietoa päättäjille saakka, kannustaa Kostamo-Pääkkö.
Mahdollisuudet ammatilliseen harkintaan kaventuvat
Tutkijoiden mukaan sosiaalityöntekijöiden mahdollisuudet käyttää ammatillista harkintaa ja viedä asiakkaiden arjesta nousevaa tietoa päätöksentekoon ovat vaarassa kaventua juuri nyt, kun niitä tarvittaisiin eniten.
– Poliittisten päätösten arvomaailma ja hallinnolliset ratkaisut valuvat vähitellen käytännön sosiaalityön arkeen, ensin organisaation tasolle ja lopulta professionaaliseen mahdollisuuteen toteuttaa tehtäväänsä, väittää Hautala.
– On tutkimuksellisia viitteitä, että profession autonomian tila on kaventunut. Säästökurin olosuhteissa organisaatioiden sisällä on kontrolloivia ohjeistuksia, jotka rajoittavat tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Tästä tarvitaan lisää tutkimusta, mutta tapaustutkimusten perusteella viesti näyttä olevan selkeä, Jari Lindh toteaa.
Säästöjen ja leikkausten lisäksi muutosta aiheuttavat lakiuudistukset kuten sosiaalihuoltolain, lastensuojelulain ja ammattihenkilölain uudistus.
– Sosiaalihuoltolaissa sääntelyä vähennetään ja hyvinvointialueet saavat itse päättää, miten toteuttavat palvelut. Palvelut alkavat väistämättä tämän vuoksi eriytyä, huomauttaa Jari Lindh ja kysyy, miten se vaikuttaa sosiaalityön mahdollisuuksiin.
Kaisa Kostamo-Pääkkö ennustaa, että sosiaalityöntekijöiden määrä tullee vähentymään ja sosionomit korvaavat osan sosiaalityöntekijöistä.
– Kuka vastaa rakenteellisesta työstä, jos sosiaalityöntekijöiden määrä vähenee, eikä jäljelle jäävien aika riitä siihen, hän kysyy.
Palvelut alkavat väistämättä eriytyä.
Kostamo-Pääkkö perustelee näkemystään sosiaalihuoltolain muutoksilla, joiden mukaan erilliset sosiaalihuollon palvelut kuten kasvatus- ja perheneuvonta ja sosiaalinen kuntoutus yhdistetään suuremmiksi kokonaisuuksista, asiakasmitoituksia höllennetään muualla kuin lastensuojelun sosiaalityössä ja että asiakkaalle määrätään omatyöntekijä ja tehdään asiakassuunnitelma vain, jos on tarve.
Erityistä tukea tarvitsevan omatyöntekijän ei enää tarvitse olla sosiaalityöntekijä. Kirjaamista vähennetään, jolloin tiedon ja asiakkaan ja työntekijän oikeusturva kaventuvat.
Ammattihenkilölain uudistuksella joustavoitetaan myös ammattihenkilöiden mahdollisuutta toimia toistensa tehtävissä.
Myös lastensuojelulain muutoksella voi olla vaikutusta sosiaalityöntekijöiden tarpeeseen. Noin viisi tuhatta lastensuojelun asiakasta siirtyy sosiaalihuollon uuteen lapsiperhepalveluun, johon siirtyvät perhetyö, tehostettu perhetyö, kasvatus- ja perheneuvonta ja kotiin vietävä perhekuntoutus.
Avohuollon tukitoimista voisi päättää myös muu toimivaltainen hyvinvointialueen viranhaltija kuin sosiaalityöntekijä.
Suuri määrä palveluita vaarassa kadota
Kolmikon mielestä olisi jo aika kakkoskirjalle, jossa arvioidaan, miten lakimuutokset ja säästöt ovat vaikuttaneet hädän tunnistamiseen ja ihmisten auttamiseen.
He kysyvät myös, voisiko nykyinen kriisi pakottaa sosiaalityöntekijät ottamaan enemmän tilaa itselleen.
Jari Lindh on huomannut, että suurten leikkausten aikana sosiaalihuollon yhteiskunnallinen näkyminen on vahvistunut.
– Vaikka reunaehdot puristavat ja kaventavat harkintavaltaa, voivat työntekijät osoittaa rohkeutta ja luovuutta, venyttää ohjeita ja lakipykäliä asiakkaiden tarpeiden mukaisesti, Lindh uskoo.
Suomessa ei toistaiseksi ole nähty paljon liittoutumista palveluiden käyttäjien kanssa palveluiden puolustamiseksi, mutta kokemusasiantuntijoita ja kehittäjäryhmiä on jo käytössä palveluiden kehittämisessä. Tästä on lyhyt askel poliittiseen vaikuttamiseen.
Sanna Hautala lisää, että moni sosiaalityöntekijä toimii aktiivisesti kolmannen sektorin järjestöissä ja vie niiden kautta hädänalaisten tarpeita päättäjien tietoon. Tosin sosiaali- ja terveysjärjestöjen ääni uhkaa myös hiljetä, kun valtion rahallista tukea leikataan.
Profession autonomian tila on kaventunut.
Vaikuttamistyön lisäksi myös suuri määrän erityisryhmien palveluita on vaarassa kadota.
Hautala korostaa, että laki ei ohjaa sosiaalityötä, se vain antaa työlle reunaehdot. Sosiaalityön tehtävä on pyrkiä muuttamaan lakeja sitä mukaa, kun maailma ja asiakkaiden tarpeet muuttuvat.
Rakenteelliselle ja poliittiselle sosiaalityölle on nyt vahva tilaus. Siinä on haastetta ammattihenkilöille, mutta myös kouluttajille ja tutkijoille.
Kenen hätä on oikeutettua? – Hädän tunnistamisen ja oikeuttamisen ristiriidat sosiaalityössä. Hautala S, Lindh J, Kostamo-Pääkkö K (toim.) Vastapaino 2026.
Kristiina Koskiluoma
