Väitöskirja systeemisen lastensuojelun toimintamallista osoittaa, että vaikuttavuus ei aina kulje käsi kädessä kehittämistyön kanssa.
Hallituksen kärkihanke Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelma (LAPE) ryhtyi vuonna 2016 kehittämään ja levittämään systeemisen lastensuojelun toimintamallia Suomessa.
Tavoitteena oli taklata työn byrokratisoitumista, kriisejä sammuttelevaa työotetta, tehottomuutta ja työntekijöiden vaihtuvuutta.
– Systeemisen mallin ydinajatus on, että asiakas on osa systeemiä, jossa hänen tilanteeseensa vaikuttaa oman perhesysteemin lisäksi myös esimerkiksi palvelujärjestelmä, kertoo mallin vaikuttavuutta väitöskirjassaan tutkinut valtiotieteiden tohtori Elina Aaltio.
Toimintamallin juuret ovat Lontoossa Hackneyn kaupunginosassa, jossa kehitettiin 2000-luvun alussa Reclaiming Social Work (RSW) -toimintamalli. Systeeminen lastensuojelun toimintamalli on sen suomalainen sovellus.
Systeemistä työtä tehdään tiimissä, jota johtaa konsultoiva sosiaalityöntekijä. Tiimiin rekrytoidaan systeemisten menetelmien käytössä tukea antava perheterapeutti sekä hallinnollisia töitä hoitava koordinaattori.
– Tiimin on tarkoitus kokoontua viikoittain käsittelemään tapauksia systeemisellä työotteella, Aaltio kertoo.
Kolme osatutkimusta
Väitöskirjan ensimmäisessä osatutkimuksessa Aaltio tarkasteli, oliko systeemisten ja tavanomaisten tiimien perheiden hyvinvoinnissa, asiakastyön määrässä ja laadussa tai asiakastyytyväisyydessä eroja.
– Vaikuttavuutta perheiden tilanteeseen tarkastelin lapsen koetun hyvinvoinnin, perhedynamiikan, lastensuojelutarpeen ja lapsen kohtelun tulosmuuttujilla.
Toisessa osatutkimuksessa tutkittiin, vaikuttiko intervention onnistumiseen se, olivatko lapsen ja vanhemman näkemykset avuntarpeesta yhteneviä vai eriäviä.
Kolmas osatutkimus tarkasteli, kuinka hyvin interventio oli kyetty toteuttamaan suunnitellun kaltaisesti, ja neljäs artikkeli on niin sanottu ohjelmateoria.
– Loimme työpajoissa rautalankamallin intervention ydinelementeistä. Ohjelmateoria julkaistiin THL:n työpaperina jatkohankkeen aikana 2019, jotta sitä voitiin hyödyntää uusissa koulutuksissa, Aaltio kertoo.
Tulokset yllättivät
Tutkimuksen keskeisin tulos yllätti myös tutkijan itsensä. Työskentely systeemisellä lastensuojelun toimintamallilla ei nimittäin ollut sen vaikuttavampaa kuin tavanomainen lastensuojelutyö. Näin oli, vaikka systeemisissä tiimeissä tapaamisten määrä saattoi olla tavanomaisiin tiimeihin verrattuna jopa kolminkertainen.
Suurin osa työntekijöistä näki mallissa potentiaalia, mutta osa myös raportoi olevansa niin kuormittunut pilotoinnin takia, että haluaisi luopua mallin käytöstä kokonaan.
– Moni kiitteli mahdollisuudesta tiimin yhteiseen reflektiohetkeen. Systeeminen malli ja sen käyttö asiakastyössä kuitenkin koettiin kompleksisena ja epäselvänä.
Suuret asiakasmäärät, organisaation tuen puute ja puutteellinen koulutus johtivat lopulta siihen, että mallia ei toteutettu suunnitellun kaltaisesti.
– Tarkoitettu tiimirakenne tai perheterapeutin työpanos saattoi puuttua. Suuri työmäärä pakotti työntekijöitä valitsemaan systeemisesti käsiteltävät tapaukset, vaikka tarkoituksena oli käsitellä kaikki tapaukset systeemisellä otteella, Aaltio kertoo.
Ohjelmateoria vanhentunut
Kritiikkiä väitöskirja on kohdannut siitä, että vaikuttavuuden arviointiin käytetty aineisto kerättiin heti pilotin alkuvaiheessa vuonna 2018, ja että tulokset saattoivat johtua alun haparoinnista.
– Olen kiertänyt esittelemässä tuloksia pilottikunnissa ja kuullut, että valitettavasti mallia hyödynnetään edelleen hyvin vaihtelevasti, Aaltio kertoo.
– Onkin epärealistista ajatella, että työ olisi nyt vaikuttavampaa sellaisilla paikkakunnilla, joissa malli ei ole aiempaa paremmin käytössä, hän jatkaa.
Mikäli tilanne on kohentunut, tulisi alueilla kerätä Aaltion mukaan uusi aineisto, jolla vaikuttavuuden arviointia jatketaan.
Väitöskirjassa esitelty ohjelmateoria on hänen mukaansa kuitenkin jo vanhentunut.
Mallia rakennetaan yhteiskehittämisen idealla, jossa interventio on jatkuvassa muutoksessa. Siksi sitä on vaikea kuvata tai ottaa yhdenmukaisesti käyttöön kentällä, Aaltio sanoo.
– Ohjelmateorian tulisi olla konsensus, mutta jos mallia kehitetään moneen suuntaan yhtä aikaa, miltä nyt vaikuttaa, ei teoria pysy perässä.
Suurin mallissa tapahtunut muutos on, että viikkokokouksiin on tuotu mukaan asiakkaita.
– RSW-mallissa tutkitusti toimivaa on nimenomaan perheterapeutin ja konsultoivan sosiaalityötekijän johdolla käyty työnohjaus. Tätä tulosta ei voi siirtää Suomen kontekstiin, jos tiimien kokoontumisista tehdään asiakastyön foorumi, Aaltio sanoo.
Kaikki ei toimi käytännössä
Tutkimustulosten herättämä keskustelu linkittyy laajempaan kysymykseen tutkimusperustaisten käytäntöjen omaksumisesta sosiaalityössä.
– Lakiuudistukset, suositukset ja uudet interventiot eivät automaattisesti johda toivottuun lopputulokseen. Se mikä näyttää hyvältä paperilla ei välttämättä toimi käytännössä, Aaltio sanoo.
Hänen mukaansa mallia ei kuitenkaan kannata viskata romukoppaan, vaikka vaikuttavuutta ei löytynyt ja käyttöönotto osoittautui haastavaksi.
Sen sijaan Elina Aaltio ehdottaa, että jatkossa tiimikokousten rakennetta kevennetään siten, että asiakastapauksia käsitellään RSW-mallin tapaan useampia lyhyesti ja tehokkaasti, jotta nykyistä useampi työntekijä ja asiakas hyötyy systeemisestä käsittelystä.
– On silti pohdittava tarkkaan, sopiiko omalle organisaatiolle ja sen resursseille monimutkainen ja ehkä keskeneräinen malli, jonka vaikuttavuudesta ei ole varmuutta, hän sanoo.
VTT Elina Aaltion väitöskirja ”Effectiveness of the Finnish Systemic Practice Model for children’s social care. A realist evaluation” tarkastettiin 3.12.2022 Jyväskylän yliopistossa.
Lähteet: THL
Ella Rantanen
