Teatterin porteilla

Teksti: Tapio Ollikainen | Kuvat: Veikko Anttila

Porttiteatterissa rikostaustaiset ihmiset luovat taidetta hyvässä hengessä.

On tiistai-iltapäivä Helsingin Alppilassa. Porttiteatterin treenit ovat alkamassa. Kahvi porisee keittimessä, teatterilaisia kerääntyy paikalle.

Kun kaikki ovat koolla, istutaan ympyrään ja käydään läpi ”fiiliskierros”. Jokainen kertoo vuorollaan kuulumisensa: kiristääkö pinna, onko surua tai ilon aihetta elämässä. Surua on, iloa on. Jokainen puhuu avoimesti ja tottuneesti tunteistaan.

Sitten ryhdytään teatterihommiin. Ammattilaiset, ohjaaja Tuija Minkkinen ja säveltäjä-ohjaaja Sanna Salmenkallio ryhtyvät vetämään mielenkiintoisia, inspiroivia harjoitteita.

Yhdessä näistä näyttelijä ottaa mielivaltaisen asennon ja toinen saa tulkita, mitä asento esittää. Näemme muun muassa saksalaisen jumppapallon ja suomalaisen vapaudenpatsaan, joka lyö kärpästä. Ryhmän sisäinen huumori kukkii.

Seuraa lisää improvisointia, ja myös omaa musiikkikappaletta työstetään tänään. Välillä teatterilaiset saavat tehtäväkseen kirjoittaa lyhyitä tekstejä eri teemoista kuten Kelan vessan peili ja Ensi-illan jälkeen.

Teatterilaiset tekevät vaikutuksen avoimuudellaan: kaikesta puhutaan ja kaikkea tutkitaan, tilanteisiin ja tunteisiin uskalletaan heittäytyä.

Tällaisten treenipäivien pohjalta ohjaajapari sekä dramaturgi Titta Minkkinen koostavat lopulta Porttiteatterin seuraavan esityksen Harha-askel. Se saa ensi-iltansa toukokuussa.

Rikollisen stigmaa vähentämässä

Treenit etenevät kuin missä tahansa teatteriryhmässä. Porttiteatterin omaleimaisuus on siinä, että sen kaikilla näyttelijöillä on rikostausta.

Idea rikostaustaisten omaan teatteriin syntyi vuonna 2015 toteutetusta Kansallisteatterin kiertuenäyttämön ja Kiasman yhteisestä Vapauden kauhu ‑dokumenttiteatteriprojektista.

Siinä teatteriesityksiä tehtiin yhdessä vankien kanssa ja heidän kokemuksiinsa perustuen.

– Kansallisteatterin kiertuenäyttämön taiteellinen suunnittelija Jussi Lehtonen esitti silloin idean, että vankilateatterien lisäksi myös vastavapautuneille vangeille olisi hienoa saada teatteritoimintaa. Siitä teatteriyhdistyksemme sai alkunsa, Tuija Minkkinen kertoo.

– Me emme ole vankilateatteri vaan vapausteatteri. Täällä ollaan vapautumisen ja siviilissä selviämisen kanssa tekemisissä, Jouko Karjalainen sanoo.

Kansallisteatterin lisäksi Porttiteatteria oli aloittamassa ja edelleen vaikuttaa taustayhteisöinä lukuisa joukko sosiaali- ja kriminaalihuollon järjestöjä.

Vankiloiden sisällä toimivia teatteriryhmiä on jonkin verran. Suomessa tätä työtä tekee monilla paikkakunnilla toimiva Taittuu ry. Sen sijaan vapautumisen kynnyksellä toimivia ryhmiä on maailmanlaajuisestikin erittäin vähän. Tässä Porttiteatteri on uranuurtaja.

Kolmen toimintavuotensa aikana Porttiteatterissa on ollut mukana 50–60 rikostaustaista ihmistä.

– Konkreettinen tavoitteemme on tarjota ihmisille hyvä, päihteetön yhteisö ja mielekästä tekemistä, yhdistyksen puheenjohtaja, köyhyystutkija Jouko Karjalainen sanoo.

Porttiteatterissa treenataan samoilla teatterinteon metodeilla kuin ammattiryhmissä.

Tommi

Talousrikoksista istunut Tommi on ollut Porttiteatterissa yhden tuotantokauden.

– Teatterin tekeminen on lisännyt itsetuntemustani, Tommi sanoo.

– Osaan ilmaista itseäni selkeämmin ja kertoa tuntemuksistani. Kaikenlaisia minuuteen ja kehittymiseen liittyviä tunnelukkoja on avattu.

– Monella ei välttämättä koskaan aiemmin ole elämässä ollut tällaiseen mahdollisuutta tai uskallusta. Itsekin olen ensimmäistä kertaa kertonut omista tuntemuksistani täällä muille avoimesti ja rehellisesti.

Tommi uskoo vakaasti, että teatteritoiminta auttaa vapautuvia vankeja selviytymään yhteiskunnassa.

– Vankilaosastoille olisi tärkeää tuoda tällaista toimintaa, jossa voi tutkia itseään ja käydä läpi asioita taiteen avulla. Se olisi hienoa, ennakoivaa sosiaalityötä.

Surullista on se, että vangin, rikollisen tai päihdekäyttäytyjän stigma yhteiskunnassamme on niin sitkeä, Tommi miettii.

– Vapautumisen jälkeen kuluu helposti todella paljon aikaa ja energiaa muiden silmissä hyväksytyksi tulemisen kanssa.

– Tällaisella ”jälkirangaistuksella” yhteiskunta menettää paljon potentiaalia ja lahjakkuutta, kokemusta ja tietoa, mitä meillä vankilassa istuneillakin on eri asioista.

Musiikkikappaletta harjoitellaan myös.

– Laajempi tavoitteemme on vähentää rikostaustaisiin kohdistuvaa stigmaa yhteiskunnassa. Foucault’laisittain todeten lain-rikkojaa ei luonnehdi niinkään hänen tekonsa, vaan syrjäytetty asema, johon hän tekonsa vuoksi joutuu yhteiskunnassa. Tätä yritämme pieneltä osaltamme muuttaa.

Nimi Porttiteatteri syntyi ideasta olla ihmistä vankilan portilla vastassa.

– Me emme ole kauhean leveä portti mutta kuitenkin portti, josta voi olla apua siviilissä olemisessa, johon liittyy monta muuta avattavaa ja suljettavaa porttia, Karjalainen luonnehtii.

– Normikansalaisille taas esityksemme toimivat porttina rikostaustaisten ihmisten tapaan nähdä maailmaa, ja tuossa maailmassa olemisen kokemuksiin. Näillä teatterintekijöillä on merkityksellistä sanottavaa ihan tavallisesta ihmisenä olemisesta ja olen varma, että tutustumalla toisiimme me saamme vangin stigmaa yhteiskunnassa vähenemään.

Nähty, kuultu ja hyväksytty

Sitoutumisen aste toimintaan on Porttiteatterissa häikäisevän korkea. Ani harva on jättänyt esityskauden kesken. Teatteritoiminta on myös hämmästyttävällä prosentilla saanut osallistujiensa päihde- tai rikoskierteitä katkaistua.

Eräskin 12 vuotta linnassa istunut katkaisi ammattirikollisen uransa tyystin Porttiteatteriin liityttyään ja sai uudestaan luotua suhteen lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa – eikä tällainen elämänmuutos ole ryhmässä poikkeus.

Mikä Porttiteatterissa oikein toimii? Ainakin se on tasa-arvoinen paikka, jossa kaikkia kunnioitetaan ja dialogisuus otetaan tosissaan, Tuija Minkkinen aloittaa.

– Me opimme toisiltamme jotain ja yhdessä keksimme jotain uutta. Emme kohtaa toisiamme roolien kautta, vaan ihmisinä: kuuntelemme kokemuksiamme ja tunteitamme ja otamme ne tosissamme.

Minkkinen korostaa, ettei hänellä eikä muilla vetäjillä ole terapeutin pätevyyksiä. Taide edellä mennään.

Hanna

Minulla oli jokin aika sitten elämänvaihe, että tarvitsin fiksua tekemistä. Oli vaikeita tunnetiloja. KRIS:issä vinkattiin, että Porttiteatteri hakee uusia tyyppejä. Lähdin katsomaan ja jäin mukaan, Hanna kertoo.

Aiempaa teatteritaustaa Hannalla ei ole.

– Ei todellakaan ollut tullut mieleeni, että joskus laulaisin tai näyttelisin julkisesti. Nyt sitä sitten olen tehnyt vaikka mitä… olen mennyt sellaisten kynnysten yli, mitä en olisi ikinä uskonut ylittäväni. Aivan tajutonta voittaa omat pelkonsa.

Hannalle teatterin tekeminen on terapeuttista ja eheyttävää. Treeneissä syntyy syvä luottamus, ja hän on saanut Porttiteatterista uusia ystäviä.

– Kaikki luottaa toisiinsa ja treeneissä tulee niin lämmin fiilis, että uskaltaa tehdä mitä vaan.

– Kun olemme kaikki rikostaustaisia ihmisiä, vaikeitakin juttuja pääsee käsittelemään turvallisessa ympäristössä. Kaikki ovat samalla aaltopituudella. Ja sitten siitä tehdään taidetta, se on jännittävää. Elämänsä kolhukohtia prosessoi ihan eri lailla taiteen kautta.

Varsinkin vertaistuki on saanut Hannan avautumaan.

– Kävin melkein vuoden keskusteluja psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Ne eivät oikein johtaneet mihinkään. En jotenkin luottanut häneen, en uskonut, että ammattilainen ymmärtää minua. Tuntui, että en pysty käsittelemään asioitani sellaisen kanssa, jolla ei ole mitään käsitystä mun kokemuksistani ja maailmastani.

– Täällä kun kirjoitamme omia juttuja, sitä saattaa itkeä paljonkin ja se on vain hyvä. Tämä on hieno tapa käsitellä rankkoja asioita. Me tykätään toisistamme ja tunnetaan toistemme tuskaa. Hyväksymme toistemme virheet. Siitä syntyy yhteinen avoimuus, luottamus ja tuki.

Kahdet treenit viikossa ja lisätreenit ennen esitystä on iso uhraus Hannalle, sillä hän on yksinhuoltaja.

– Treenien ajan äitini hoitaa tytärtäni. Kun hän on huomannut, miten hyvää tämä minulle tekee, hän katsoo, että pääsee aina tarvittaessa auttamaan lapsenhoidossa.

Ryhmän sisäinen huumori kukkii.

– Tavoitteemme on aina tehdä kauden päätteeksi hyvä esitys. Sosiaalisen kuntoutumisen ja voimautumisen kaltainen hyvä tulee taiteen tekemisen upeana bonuksena.

Vaikka terapeutin pätevyyksiä vetäjillä ei olekaan, taiteen tekemisestä ja taidepedagogiikasta heiltä löytyy hurjasti taitoa, tietoa ja kokemusta.

– Ryhmäytymiseen ja tasa-arvoon kiinnitämme aina paljon huomiota. Kaikkien tulee kokea tehtävä esitys omakseen, Minkkinen sanoo.

– Yhteisöteatterissa esitys tehdään jonkin yhteisön omien kokemusten pohjalta. Silloin on erittäin tärkeää, ettei esitys kenestäkään tunnu ulkopuolelta tulleelta tuotteelta, jota mennään päälle liimatusti esittämään. Oikeaa ja aitoa osallisuutta tarvitaan.

Koska vaihtuvuuttakin Porttiteatterin näyttelijäkaartissa on etenkin yleensä syksyisin, uusi kokoonpano lopulta itse aina muovaa tekemisensä hieman omannäköisekseen.

– Rikostaustahan antaa näyttelijöille sen turvan, että he kaikki tietävät muiden hyväksyvän tuomitsematta toisensa ja taustat. Se antaa todella paljon lisää uskallusta esiintyä ja avata itseään.

Toimivaa konseptia voisi laajentaakin. Tämän estää vanha tuttu ongelma, rahoitus. Porttiteatteri toimii satunnaisilla taideapurahoilla. Kunnon rahoituksella Porttiteatterissa voisi vetää paria kolmeakin ryhmää, Minkkinen arvioi.

– Joka tapauksessa henkilökohtaisesti minulle hienoin mittari tässä on aina se, kun näen jonkun, jolla nousee toivo esiin elämässä. Silloin tässä hommassa on onnistuttu.

Ola

Ola on ollut Porttiteatterissa lähes alusta alkaen. Hän vapautui jo vuoden 1990 syksyllä, joten mistään akuutista siviiliin paluusta hänen tilanteessaan ei ole kyse.

Porttiteatteriin Olan veti mukaan halu esiintyä ja tehdä taidetta. Miehellä on rockbändikin.

– Totta kai myös hyvähenkiseen yhteisöön kuuluminen on tärkeää. Omien asioiden käsittely ei minulle ole niin keskeistä, sillä niitä olen erinäisten päihdejuttujeni tiimoilta saanut veivata paljon jo aiemmin, kertoo Ola.

Vuosikymmenten varrella Ola on nähnyt paljon vankilasta vapautumisia. Hän arvostaa vaikutusta, mikä Porttiteatterilla on vapautuvien identiteettiin.

– Kun jengi pääsee tuolta mökistä tänne, on niin loistavaa nähdä, miten ne muuttuu taas ihmiseksi. Lähtee se linna kaverista pois.

– Moni on aluksi showmies, kova jätkä ‑syndrooma päällä tai muuten vaan pinna kireällä koko ajan. Hiljalleen täällä ne sitten ei enää ajattelekaan itseään ensisijaisesti roistona.

Mikä muutoksen aiheuttaa? Se, että vankilassa kehitetyistä suojamuureista pääsee yli ja uskaltaa tuoda esiin oikeita tunteita, Ola arvioi.

– Sillä on vaikutuksensa muuallekin elämään. Sitä on rohkeampi vaikka hakemaan töitä. Prioriteetit muuttuu.

– Kun suojamuurit karisee, syntyy tähän yhteisöön se luottamus ja liima, mikä sitten pitää niin tehokkaasti kimpassa. Viime kesänä minullakin oli omia hankaluuksia elämässäni, mutta tein kaikkeni, että olin mukana, kun syksyllä toiminta jatkui.