– Millä tavalla vähäisten resurssien varassa toimivan sosiaalityöntekijän asiakas voi, saatuaan vain niukasti tukea, kokea kuitenkin tulleensa kohdelluksi asianmukaisesti, kysyy Pauli Niemelä. Kuva: Vuokko Salo.
Vuorovaikutuksessa on kaksi pyrkimystä: suojella omia ja toisen kasvoja. On tärkeätä, että asiakastaan tapaava sosiaalialan työntekijä muistaa tämän ihmisarvoista kohtelua korostavan pelisäännön, sanoo Pauli Niemelä.
Sosiaalialan työntekijän ja asiakkaan kohtaamisessa ollaan sosiaalityön ytimessä. Asiakkaat ponnistelevat hyvinvointivajeen ja elämässä koettujen epäonnistumisten kanssa, minkä takia he voivat olla erityisen haavoittuvaisia.
– Ihmisarvo sosiaalityössä toteutuu juuri siinä, millä tavalla asiakas tulee kohdatuksi ja miten hän tuon kohtaamisen kokee, toteaa emeritusprofessori Pauli Niemelä Itä-Suomen yliopistosta.
Sosiaalialan ammattietiikan mukaista on kunnioittaa asiakkaan itsemääräämisoikeutta ja hänen yksityisyyttään. Ihmisarvoiseen kohteluun kuuluu myös oikeus osallistua omien asioiden käsittelyyn.
Asiakkaan pulmat eivät oikeuta kohtelemaan häntä alentuvasti, epäoikeudenmukaisesti tai välinpitämättömästi. Perustuslaki, uusi sosiaalihuoltolaki ja monet muut erityislait korostavat ihmisarvoon liittyviä periaatteita.
– Sosiaalihuoltolaissa pyritään monin tavoin edistämään asiakaskeskeisyyttä, Niemelä mainitsee. Työntekijät ovat Niemelän mukaan lähes mahdottoman tehtävän edessä pyrkiessään toteuttamaan ihmisarvoa asiakassuhteissaan. Niukkenevat resurssit ja kasvavat vaatimukset kuormittavat.
– Vaikeimpia yhteiskunnallisia ongelmia kaatuu sosiaalityölle. Yksi esimerkki tuoreesta haasteesta on kuntouttava työtoiminta, jota on paljon arvosteltu. – Millä tavalla voidaan toimia niin, että ihminen, saatuaan vain niukasti apua, kuitenkin kokee tulleensa kohdelluksi asiamukaisesti?
Epäonnistumisiakin tapahtuu. Syynä voi olla väsymys, mutta työntekijä syyllistyy myös osaamattomuuteen ihmissuhdetaidoissa tai vallanhaluun. Niemelä kertoo joutuneensa harvinaisella tavalla antamaan kaksi lausuntoa oikeudelle asiakkaan tai hänen asiamiehensä toivomuksesta.
– Molemmilla kerroilla oli kyse lasten huoltokiistasta. Ne ratkaistiin lopulta lausuntoa pyytäneiden eduksi. Ensimmäisessä tapauksessa sosiaalityöntekijöiden lausunto oli ollut puutteellinen ja osittain asenteellinen. Toisessa kiistassa oli avioerossa jätetty huomioimatta alaikäisen lapsen tahto.
Kasvojen menetys sattuu
Työntekijän ja asiakkaan kohtaaminen on Niemelän mielestä ainutlaatuinen sosiaalinen vuorovaikutustilanne. Tavoiteltaessa ideaalia kohtaamistapaa on kyettävä tulkitsemaan ja analysoimaan kohtaamisessa tapahtuvaa vuorovaikutusta.
Niemelän mielestä kanadalaisen sosiologin Erving Goffmanin kehittämät ”kasvojen” ja ”kasvotyön” käsitteet tarjoavat siihen oivallisen välineen.
Goffmanin tärkeä oivallus on, että ihmiset liittävät tunteita myös muiden vuorovaikutukseen osallistuvien kasvoihin. Nolostumme toisen puolesta, kun hän menettää kasvonsa.
– Kohtaamisessa ihminen jäsentää tilannetta koko ajan suhteessa itseensä ja muihin. Tästä vuorovaikutuksessa muodostuvasta ja itse kunkin kokemasta sosiaalisesta arvosta Goffman käyttää nimitystä kasvot, Niemelä selittää.
Helsingin yliopiston sosiologian professorin Anssi Peräkylän mukaan Goffman tarkoittaa kasvoilla sitä ”arvostettavaa itseä”, jota henkilö esittää. Kun kasvojen esittäminen onnistuu, hän kokee itseluottamusta ja omanarvontuntoa.
Joskus esitys epäonnistuu. Ihminen tuo itsestään esiin sellaista, joka on ristiriidassa hänen esittämiensä kasvojen kanssa, tai hän ei saa niille toisilta arvostusta. Silloin ihminen kokee häpeää ja alemmuudentunnetta.
Peräkylän mielestä Goffmanin tärkeä oivallus on, että ihmiset liittävät tunteita myös muiden vuorovaikutukseen osallistuvien kasvoihin. Nolostumme toisen puolesta, kun hän menettää kasvonsa.
– Arkielämässä toisen kasvojen menetys sattuu. Tasa-arvoisessa asiakastilanteessa voisi ajatella, että asiakkaan kasvojen menetyksen tulisi sattua myös työntekijään ammatillisesti oikealla tavalla.
Hämmentäviltä tilanteilta välttyäkseen vuorovaikutuksen osapuolet suojelevat sekä omia että toistensa kasvoja. Tätä molemminpuolista kasvojen suojelua Goffman kutsuu kasvotyöksi. Toisen kasvoja suojellaan olemalla esimerkiksi tahdikkaita ja välttämällä toisen kasvoja uhkaavia tekoja.
Tietyissä kohtaamisissa kasvot ovat riippuvaisia muiden tuesta. ”Sosiaalinen suhde voidaan siten tulkita tavaksi”, kirjoittaa Goffman, ”jolla joku on pakotettu tavallista enemmän luovuttamaan minäkuvansa ja kasvonsa toisten tahdikkuuden ja hyvän käytöksen armoille.”
”Tuo ei väistä minua”
Satu Marja Tanttu työskentelee Mikkelin kaupungin mielenterveys- ja päihdepalveluissa aikuissosiaalityöntekijänä. Asiakkaiden joukossa on myös naisia, mutta suurimmaksi osaksi he ovat alle kolmikymppisiä miehiä ja vaikeasti riippuvaisia huumeidenkäyttäjiä.
– He käyttävät paljon suonensisäisiä huumeita. Tavallisia ovat opiaatit, amfetamiini ja tutkimuskemikaalit. Suurin osa heistä on sekakäyttäjiä, Tanttu kuvailee.
Asiakkaiden taustalla on usein sukupolvien ajan jatkunutta huono-osaisuutta, huostaanottoja ja rikollisuutta. He ovat käyttäytyneet väkivaltaisesti ja ovat itse olleet väkivallan kohteena. Asiakkaan hakeutuessa päihdepalvelujen sosiaalityöntyöntekijän luo hän on valinnallaan nimennyt ongelmansa. Sitä ei ole tarpeen kierrellä. Suoraan puhuminen voi olla tervehdyttävää. Kohtaamisessa ei syyllistetä eikä arvostella.
– Ei se kauhistuta minua, jos ihminen piikittää itseänsä. Tuo ei hätkähdä eikä se väistä minua, asiakas ajattelee. Sillä tavalla minä suojelen hänen kasvojaan.
Mikkelissä on ollut sikäli hyvä tilanne, että kaikille tarvitseville on voitu tarjota päihdekuntoutusta. Tantun mielestä suurin ongelma on itse palvelujärjestelmässä vallitseva lineaarinen aikakäsitys. Tullaan menneisyydestä, eletään nykyisyydessä ja suuntaudutaan tulevaisuuteen. Päihdeasiakas elää kuitenkin tässä ja nyt ‑elämää.
– Jos kysyn asiakkaalta, että mihin lähdet tästä, niin hän ei välttämättä tiedä. Ja silti meillä on työvoimahallinnolta tuleva velvoite tehdä tällaiselle ihmiselle aktivointisuunnitelma, johon hänen on kyettävä sitoutumaan.
Tanttu uskoo jokaisen sosiaalityöntekijän kohtaavan asiakkaansa omalla tavallaan. Hän itse etenee asiakkaan ehdoilla. Ensimmäisessä tapaamisessa on oltava varovainen, jottei syntyisi kuvaa, että ”tuo tulee liian iholle ja penkoo minun asioitani”.
– Eihän asiakas tule silloin uudestaan. Pyrin kuitenkin koko ajan sen kontaktin jatkuvuuteen. Tapaamisessa Tanttu kuuntelee. Hän ei vastaa puhelimeen eikä tee muistiinpanoja. Jos on kirjattavaa, hän tekee sen asiakkaan lähdettyä. Hän kääntyy tietokoneensa puoleen vain silloin, jos asiakas on ahdistunut ja vaikuttaa tarvitsevan tauon itsensä kokoamiseen.
– Minulla on asiakas, joka on kysynyt usein, että miksi sinä välität minusta. On surullista, kun ihmisellä on niin syvä kelpaamattomuuden kokemus.
– Aidolla vuorovaikutuksella, vahvalla läsnäololla ja asiakkaan osallisuudella on vaikutusta ihmisen itsetuntoon. Olen saanut kollegoiltani palautetta, että kun sinä menet niin mukaan. Niin menenkin. Itse asiassa tavoitteeni on, että asiakas ottaa minut mukaan elämäänsä.
– Asiakastapaamisiin liittyy moraalisia odotuksia. Sosiaalityöntekijän on toimittava asiakkaan parhaaksi, ja asiakkaan odotetaan kertovan totuudenmukaisesti tilanteestaan, Anssi Peräkylä sanoo. Kuva: Veikko Somerpuro
Miten lapsi kertoo?
Hanna Tulensalo on työskennellyt pitkään lastensuojelun asiakastyön ja kehittämisen parissa pääkaupunkiseudulla. Hän aloitti viime keväänä Pelastakaa Lapset ry:n kehittämispäällikkönä.
Lastensuojelussa noudatetun lapsikeskeisen periaatteen mukaan lapsen tulisi olla vanhempien rinnalla sosiaalityöntekijän keskeinen työskentelykumppani. Tulensalon mielestä lapsen asema tietäjänä on lastensuojelussa kuitenkin epäselvä.
– Lastensuojelutarvetta selvitettäessä on lapsen henkilökohtainen tapaaminen vakiintunut käytännöksi ja osaksi arviointityöskentelyä ainakin pääkaupunkiseudulla. Aikarajoista johtuva kiire kaventaa mahdollisuuksia tutustua riittävästi lapsen tilanteeseen.
Tulensalon mukaan työntekijöiden osaamisessakin on puutteita. Lapsen tiedon ja kokemuksen tavoittamiseksi jokaiseen kohtaamiseen pitää suhtautua ainutkertaisesti.
– Lapsen kohtaamiseen ei haastattelu ole välttämättä paras tapa. Tapa tulee valita tapaamisen tarkoituksen ja tavoitteen kautta. Itse käytän apuna toiminnallisia välineitä. Usein otan esiin paperin, johon voimme tehdä yhdessä asteikon, jonka avulla lapsi voi kertoa kuulumisiaan.
Lapselle voi olla luontaista ilmaista itseään leikkimällä tai puhumalla toiminnan ohessa. Vuorovaikutuksen monipuolistaminen erilaisilla menetelmillä tekee mahdolliseksi asioiden symbolisen, kokemuksellisen ja elämyksellisen käsittelyn.
– Näin lapsi saa helpommin kosketuksen itseensä ja omaan elämäänsä, Tulensalo täsmentää. Jos perheen alkutapaamisessa on mukana sosiaalityöntekijäpari, on sovittava työnjaosta. Kumpi siirtyy tarvittaessa lapsen kanssa lattialle toisen työntekijän keskittyessä vanhempiin?
Lapsen pitäminen keskiössä on yksi avain siihen, miten kasvotyötä voi vanhempien kanssa tehdä.
Lapsen kohtaaminen edellyttää aikuisten kanssa työskentelyyn tottuneelta työntekijältä uskallusta heittäytyä lapsen kokemusmaailmaan. Apuvälineitä kokeilleet työntekijät ovat kokeneet, että käännekohtia työskentelyn muutoksessa eivät olleet itse välineet vaan ne tilanteet, joissa lapsen kokemukset ”tulivat iholle”.
– Lapsen pitäminen keskiössä on yksi avain siihen, miten kasvotyötä voi vanhempien kanssa tehdä. Esimerkiksi silloin, jos asiakkuuden taustalla on vanhempien päihteidenkäyttö, Tulensalo pohtii.
– Sen sijaan, että keskityttäisiin ongelmasta ”vänkäämiseen”, voidaan yhdessä tarkastella sitä, mitä ongelma tarkoittaa lapsen arjessa. Vanhemmilla on kaikesta huolimatta tunneside lapseensa. Heitä varmasti kiinnostaa oman lapsensa vointi.
Ennakkoluulot purettava
Yonatan Gebrenegus on 24-vuotias kokemusasiantuntija. Hän oli mukana lastensuojelunuorista kootussa kokemusasiantuntijaryhmässä Nuoret kehittäjät. Ryhmä sai oikeusministeriön demokratiapalkinnon vuonna 2012.
Nuorten kehittäjien toiminnan vakiinnuttamiseksi rakennettiin Osallisuuden aika ry. Sen ajamia teemoja ovat olleet muun muassa lastensuojelun näkyväksi tekeminen nuorten silmin sekä koulun ja lastensuojelun välisen yhteistyön kehittäminen. Gebrenegus on yhdistyksen hallituksen jäsen.
Gebrenegusin oli aluksi vaikeaa päästä irti kielteisestä asenteestaan. Hänellä oli omien laitoskokemustensa pohjalta käsitys, että asiakkaiden mahdollisuus vaikuttaa tai osallistua suomalaisessa lastensuojelussa on hyvin näennäinen.
– Kuulemistilaisuudet olivat itselleni pikemminkin kuulustelemisia. Nuorissa kehittäjissä minua kuunneltiin. Puhuessani kokemastani epäkohdasta samalla tavalla laitoksessa tai sosiaalityöntekijän kanssa se oli vain nuoren kapinointia.
Gebreneguksen ensimmäinen kohtaaminen sosiaalityöntekijän kanssa oli loukkaava. Työntekijä aloitti laitosnuorten tapaamisen kysymällä heidän ohitseen: ”Milloin nuorille on viimeksi tehty päihdetesti?”
– Hän oletti minun olevan siinä vapaaehtoisesti ja haluavan keskustella hänen kanssaan. Tapaamisen tarkoitushan on luoda kuva asiakkaasta. Se vaatii, että sinä haluat näyttää sille toiselle, kuka sinä olet.
Gebreneguksen mielestä sosiaalityöntekijä joutuu väistämättä kohtaamaan huonoista kokemuksista syntyneitä ennakkoluuloja. Ne on purettava, jotta keskustelua päästään käymään neutraalilta pohjalta.
– Hyvä sosiaalityöntekijä on mielestäni sellainen, joka osaa luoda ilmapiirin, missä luottamuksella on mahdollisuus syntyä. Hän kykenee ottamaan huomioon asiakkaan historian, oli kyseessä aikuinen tai lapsi.
Kokemusasiantuntijan roolissa Gebrenegus on tavannut ajatusmaailmaltaan moderneja sosiaalityöntekijöitä, jotka osaavat ottaa huomioon myös kulttuurierot. Mitä pidempään maahanmuuttaja on maassa asunut, sitä helpommin yhteisymmärrys löytyy.
– Jos naissosiaalityöntekijä asioi esimerkiksi somalimiehen kanssa, hänen on muistettava, kuinka vaikeaa muslimimiehelle voi olla ottaa vastaan ohjeita naiselta. Vaikka hän tulisikin eri kulttuurista.
Tulkin käyttäminen aiheuttaa ongelmia. Hän on kolmas läsnäoleva henkilö. Ei riitä, että maahanmuuttaja opettelee luottamaan sosiaalityöntekijään vaan hänen on kyettävä luottamaan myös tulkkiin.
– Kun tulkki kääntää työntekijän puheen, maahanmuuttaja ei kykene yhdistämään tulkattuja sanoja ilmeisiin tai äänesävyihin. Tulkin kääntäessä toisin päin jostakin sanasta saattaa jäädä uupumaan tärkeä tunnetaso tai syvempi merkitys, mikä sanalla maahanmuuttajan kielessä on.
– Asiakkaan häpeä on tunteena vaikea ja vaikeasti tunnistettava. Sellaisessa tilanteessa työntekijä joko voimaannuttaa tai vie syvemmälle häpeään, Hanna Tulensalo pohtii. Kuva: Jyrki Komulainen
”Mitä tässä on tekeillä?”
Erving Goffmanin kehysanalyysi käsittelee vuorovaikutustilanteiden tulkintaa ja niiden toiminnallisen organisaation monikerroksisuutta. Anssi Peräkylän mukaan kaikki tapahtumat, joihin osallistumme tai joita seuraamme, tarvitsevat vastauksen kysymykseen: ”Mitä tässä on tekeillä?”
Kehystämisen taito estää kisailevia eläimiä tappamasta toisiaan. Ne osaavat tunnistaa näykkäisyt ”leikiksi”, mutta toisen puraistessa liian voimakkaasti kehys vaihtuu hetkessä ”tappeluksi”.
Ihmiset pitävät sosiaalisia kehyksiä yllä valikoivalla havaitsemisella. Huomio kiinnitetään tilanteessa vain kehyksen kannalta merkityksellisiin piirteisiin. Lääkärinkierrolla sairaalassa lääkärit keskittyvät ainoastaan potilaan fyysiseen tilaan eivätkä kysele hänen kotioloistaan. Kehykset sujuvoittavat arkea ja auttavat ammattilaisia työssään.
Asiakkaiden on helppo hyväksyä kehykset, koska niiden tunnistaminen ohjaa heitä toimimaan. Kehystetyt asiakastilanteet auttavat valitsemaan oikeat lomakkeet ja työntävät oikeita sanoja suuhun.
Tulensalon mielestä kehystäminen voi olla asiakkaan kannalta ongelmallista, jos kehys on asenteellinen tai virheellinen. Lastensuojeluilmoitus herättää aina voimakkaita tunteita ja voi ilman hienovaraista käsittelyä johtaa vanhempien kasvojen menetykseen.
– Näistä ilmoituksista tulee kohtaamisiin kehyksiä, jotka työntekijöiden pitäisi ottaa huomioon. Alamme luoda etukäteen mielikuvia asiakkaista sen sijaan, että tutustuisimme heihin aidosti.
Lapsi on tietoisesti nähtävä yksilönä, ei vain osana perhettä. Lapsen asiakkuus paikantuu yleensä asiantuntijoiden määritysten kautta, jolloin hänet määritellään oire- tai ongelmanimikkeiden mukaan. Gebreneguksen mukaan ilmoitukset tulevat monesti tahoilta, jotka näkevät pelkästään juuri oireet.
Kun me tunnustamme näkevämme pelkät oireet, se tarkoittaa automaattisesti sitä, että tarvitsemme enemmän aikaa selvittääksemme todelliset ongelmat.
– Koulusta ilmoitetaan, että pojalla on siellä vaikeuksia. Tai poliisi ilmoittaa rikollisesta toiminnasta. Nuorellahan voi koulussa olla stressiä aivan muusta syystä. Eikä kaveri välttämättä varasta sen takia, että haluaa varastaa.
Gebreneguksen mielestä sosiaalityöntekijät luovat liian usein oireiden pohjalta papereihinsa ”illuusion”. Tätä vahingollista tulkintakehystä työnnetään virkamieskoneistossa eteenpäin. Lastensuojelutarpeen selvitykseen on vain kolme kuukautta aikaa. Kuva asiakkaasta täydentyy alkuperäisen kehyksen suuntaisesti, koska koko ajan esitetään vääriä kysymyksiä.
– Kun me tunnustamme näkevämme pelkät oireet, se tarkoittaa automaattisesti sitä, että tarvitsemme enemmän aikaa selvittääksemme todelliset ongelmat.
Satu-Marja Tantun mukaan on hämmentävää, että monissa työyhteisöissä ei käydä lainkaan arvokeskustelua. Kun eettiset ohjeet on kirjattu hyvin yleisellä tasolla, suurin osa sosiaalityön etiikasta on epävirallisina moraalikoodeina organisaatioissa. Nämä koodit saattavat muodostaa asiakasryhmille niiden ominaisista piirteistä johdettuja kehyksiä, jotka voivat vaikuttaa ryhmien saamaan kohteluun.
– Saattaa olla, että joitakin asiakasryhmiä priorisoidaan. Heidän vuokrarästeihinsä voidaan suhtautua lempeämmin kuin toisten. Tätä ei välttämättä huomaa, ennen kuin joku toinen siitä huomauttaa, että miksi te teette näin.
Kasvotyön muodot
Kasvotyön perusmuotoja ovat Erving Goffmanin mukaan välttäminen, korjaaminen ja pisteiden keruu. Pauli Niemelän mukaan kasvojen menetys voidaan välttää suhtautumalla hienovaraisesti, kohteliaasti ja kunnioittavasti.
– Huumori on usein tehokas tapa laukaista tilanne. Apua voidaan hakea myös kolmannelta ohjaamalla esimerkiksi psykologin puoleen.
Anssi Peräkylän mielestä asiakastilanteissa on mahdotonta välttää epämieluisia asioita. Hän on työssään havainnoinnut psykiatrisia diagnostisia haastatteluja.
– Niissä puhutaan taitavasti neutraalilla tavalla monenlaisista heikkouksista ja epäonnistumisistakin. Tiettyyn rajaan se asti se voi toimia palveluammatissakin. Hanna Tulensalon mielestä välttämiseen voi liittyä tasapainon hakeminen.
– Puhutaan ongelmien lisäksi perheessä tapahtuvista hyvistä ja toimivista asioista. Goffman korostaa kasvojen pyhyyttä ja niiden korjaamista rituaalein. Rituaaleja ovat vaihdoiksi kutsuttavat teot kuten anteeksipyyntö ja sen hyväksyminen. Satu Marja Tantun mukaan päihdeasiakas saattaa purkaa pettymystään työntekijään muualla tapahtuneen vastoinkäymisen takia. Hän kuitenkin pyytää useimmiten anteeksi.
– Jos minulle on jäänyt asiakkaan lähtemisen jälkeen tunne, että olen tahtomattani loukannut häntä, lähetän pahoittelevan tekstiviestin. Asiakas yleensä vastaa ja hyväksyy anteeksipyyntöni.
Tulensalon mielestä pisteiden keruuta voisi kuvata myös ”kilpailuksi”. Sitä esiintyy vastakkainasetteluun ja valtaan liittyvissä tilanteissa kuten vastentahtoisissa huostaanotoissa.
– Kilpailuasetelmasta kertoo, että vanhemmat käyttävät ihan tavallisissa asiakastilanteissa yhä enemmän lakimiehiä. Se on huolestuttavaa ja voi kertoa siitä, että menetettyjä kasvoja pyritään korvaamaan hyökkäämällä.
– Hyvä sosiaalityöntekijä osaa luoda sellaisen ilmapiirin, jossa luottamuksella on mahdollisuus syntyä, korostaa Yonatan Gebrenegus. Kuva: Jyrki Komulainen
Erving Goffman
Erving Goffmania (1922–1982) luonnehditaan impressionistisen sosiaalipsykologian mestariksi. Anssi Peräkylän mukaan Goffmania on luettu 1960-luvulta asti, mutta hänen ajattelunsa kykenee edelleenkin innostamaan sosiologien ja sosiaalipsykologien lisäksi myös suurempaa yleisöä.
Peräkylä on suomalaisen keskusteluanalyyttisen vuorovaikutustutkimuksen pioneereita. Goffman on ollut mukana hänen työssään alusta lähtien. Peräkylän tehdessä havainnointiin perustuvaa tutkimusta sairaalaympäristössä Goffmanin kehyskäsite antoi hänelle mahdollisuuden ymmärtää sosiologisesti sairaalatodellisuutta.
Goffman on määritellyt vuorovaikutuksen olevan sitä, mitä tapahtuu, kun kaksi tai useampia ihmisiä on fyysisesti läsnä toistensa kanssa. Puhelin ja posti, nykyisin myös sähköposti ja muut nettivuorovaikutuksen muodot, ovat tämän kasvokkaisen tilanteen johdannaisia.
Kasvokkaisten vuorovaikutustilanteiden järjestys perustuu Goffmanin mukaan osanottajien jakamiin ja hyväksymiin normeihin ja konventioihin. Nämä ”liikennesäännöt”, jotka koskevat niin puheenvuoron vaihtumista kuin fyysisen etäisyyden sääntelyäkin, tekevät mahdolliseksi kullekin yksilölle saavuttaa mainituissa tilanteissa pyrkimyksensä.
Goffmanille minuus on vuorovaikutuksen tuote. Juuri vuorovaikutuksessa me tuomme esille, keitä me olemme, ja saamme myös tunnustuksen tälle identiteetille. Peräkylän mielestä Goffman ei kuitenkaan ole ulkokohtainen tai kyyninen. Hän on herkkä subjektiiviselle minuuskokemukselle.
– Sille ihmisten tunnetilalle, kun he kokevat olevansa uhattuina tai toisaalta kokevat saavansa tunnustusta.
Vaikka Goffman korostaa minän sosiaalisuutta, hänen maailmansa ei ole vailla ihmisten sisäistä kokemusta ja emootiota. Kuva on on jollain tapaa ristiriitainen, mutta sellaiseksi se myös jää.
Teatteria ja pelejä
Erving Goffman on verrannut vuorovaikutusta näytelmään. Työntekijän ja asiakkaan kohdatessa sosiaalityön näyttämöllä vaikutelmia luodaan ja vaihdetaan. Jotkut vaikutelmat ovat uskottavampia kuin toiset.
Asiakkaiden joukossa on myös kouliintuneita pelureita. He pujottelevat sulavasti tukiviidakossa ja käyttävät järjestelmää hyväkseen. Päihdetyössä pelin luonne on ”upporikasta ja rutiköyhää”.
– Melkein aina kyse on rahasta. Peliä käytetään joskus rajulla tavalla. Olen itse kuullut asiakkaan kiristävän rahaa isältään uhkaamalla tappaa itsensä, Satu Marja Tanttu sanoo.
Eräs nuori mies oli saanut työmarkkinatukensa. Se meni tililtä suoraan huumevelkoihin. Tanttu oli antanut täydentävää toimeentulotukea ruokaan. Mies pyysi vielä rahaa vaatteisiin, mutta Tanttu kieltäytyi, koska tiesi rahan menevän aineisiin.
Mies sanoi kiukuissaan lähtevänsä pöllimään autoja. Tanttu totesi rauhallisesti, että ”tuossa pihassa olevaan siniseen ooppeliin et koske, se on minun”. Tilanne purkautui huumorin avulla.
Tanttu myöntää myös sosiaalityöntekijöiden pelaavan. Asiakkaan epäröidessä päihdekuntoutukseen lähtemistä Tanttu saattaa sanoa, että kun olet siellä kuntoutuslaitoksessa ja tarvitset tupakkarahaa, niin soita minulle.
– Asiakasta voi motivoida kuntouttavan työtoiminnan aloittamiseen tarjoamalla bussikorttia. Vaikka hän kävisi kuntoutuksessa vain yhtenä päivänä viikossa, niin hän saa ajaa bussikortilla koko kuukauden.
Ervast, Sari-Anne & Tulensalo, Hanna (2006) Sosiaalityötä lapsen kanssa – kokemuksia lapsikeskeisen tilannenarvion kehittämisestä. SOCCAn ja Heikki Waris ‑instituutin julkaisusarja 8/2006.
Niemelä Pauli (2014) Ihmisarvo ja sosiaalityö. Tutkiva sosiaalityö 2014. Talentia-lehti / Sosiaalityön tutkimuksen seura.
Peräkylä, Anssi (2001) Erving Goffman. Sosiaalisen vuorovaikutuksen rakenteet. Teoksessa Vilma Hänninen, Jukka Partanen & Oili-Helena Ylijoki (toim.) Sosiaalipsykologian suunnannäyttäjiä. Tampere: Vastapaino, 347–364.
Sorjonen, Marja-Leena & Peräkylä, Anssi & Eskola, Kari (toim.) (2001) Keskustelu lääkärin vastaanotolla. Tampere: Vastapaino.
Tanttu, Satu Marja (2016) Auttamisen rajat ja mahdollisuudet kunnallisessa aikuissosiaalityösä sosiaalityöntekijöiden määritteleminä. Lisensiaatintutkimus, Itä-Suomen yliopisto.
Tulensalo, Hanna (2016) Lapsen tiedollinen toimijuus lastensuojelun sosiaalityössä. Sosiaalityön ammatillinen lisensiaatintutkimus, Tampereen yliopisto.
