Kari Matela on ammattijärjestö Talentian sopimusasiantuntija, joka lukee Karl ja Groucho Marxia ja matkustaa mieluiten pohjoisessa. Kuva: Veikko Somerpuro
Jokunen vuosikymmen sitten Yhdysvalloissa esitettiin televisiosarjaa, joka käsitteli sosiaalityöntekijöiden työntäyteistä arkea hyvin realistisesti. Kriitikkojen ylistämä sarja jäi yhden tuotantokauden mittaiseksi, koska sarjan kuvaama työ ei vastannut median ylläpitämää kuvaa sosiaalityöstä.
Työntekijät olivat rautaisia ammattilaisia, ja heidän käsittelemänsä tapaukset ylittivät monimutkaisuudessaan keskivertokatsojan mielikuvituksen. Sarjan suurin heikkous tuntui kuitenkin olevan, että se jätti hyvin vähän tilaa sosiaalityötä koskeville salaliittoteorioille.
Salaisuusolettaman ja julkisen viranomaistyön yhdistäminen tuntuu elämälle vieraalta ajatukselta, mutta kaikki johtuu jostakin. Epälooginen ilmiö näyttäytyi aikanaan elävästi meikäläisellekin heti ensimmäisenä työpäivänä. Kun yliopistossa oli korostettu, että sosiaalipalvelut ovat julkisia, kaikille tarkoitettuja normaalipalveluja, vastaanottoseremonia ensimmäisenä työaamuna alkoi toteamuksella, että täällä on sitten kaikki salaista. Ihan kaikki. Vasta sen jälkeen sanottiin hyvät huomenet ja toivotettiin tervetulleeksi työyhteisöön.
Salaisuusolettaman ja julkisen viranomaistyön yhdistäminen tuntuu elämälle vieraalta ajatukselta, mutta kaikki johtuu jostakin.
Kun ilmapiiriä leimasi salaisuus, ei ollut ihme, että sosiaalipalvelut olivat ja ovat yhä salaisen ja jopa peitellyn palvelun maineessa. Mitään lakisääteisesti salaistahan sosiaalihuollossa ei aiemmin eikä nyttemminkään ole – ainoastaan asiakkaiden tiedot pidetään salassa. Toiminnasta itsestään kuka tahansa saa niin paljon tietoa kuin haluaa kysyä.
Tilanne on aivan sama esimerkiksi terveydenhuollossa. Salassapitosäännöstöä ei kuitenkaan siellä pidetä mitenkään ongelmallisena, koska useimmat kokevat olevansa jossakin vaiheessa elämäänsä terveydenhuollon asiakkaita, eikä terveys- tai sairaustietojen salaamista tarvitse erikseen selitellä. Sosiaalipalvelujen koetaan koskevan vain jotakin tiettyä kansanosaa, jonka saamien palvelujen sisältö halutaan tietoon asiakastietoja myöten.
Tausta-ajatuksena lienee, että terveydenhuollon kustannusten koetaan kohdentuvan kutakuinkin tarpeellisiin kohteisiin, kun taas sosiaalipalvelujen ja sosiaalihuollon aiheuttavat menot kohdistuvat ihmisryhmiin, jotka elävät veronmaksajien kustannuksella. Tällaisille kokijoille ei kannata selittää, että sosiaaliturvamenojen valtaosa koostuu eläkkeistä ja että jokainen lapsiperhe nauttii sosiaaliturvasta lapsilisän muodossa.
Toinen taustaoletus tuntuu olevan, että salassapitoperiaate on keksitty henkilökunnan eikä asiakkaiden oikeudeksi. Mediassa esiintyy välillä käsitys, että viranomainen voi oman harkintansa mukaan joko julkistaa tai jättää julkistamatta asiakkaidensa tietoja. Lainsäätäjän ajatus on kuitenkin ollut, että salassapito on pääsääntö, josta voidaan poiketa vain hyvin poikkeuksellisesta syystä, ja silloinkaan julkistamisratkaisua ei tee yksittäinen viranomainen. Asiakkaiden tunnistetietoja ei julkisteta poikkeustapauksessakaan, vaan julkisiksi voivat tulla vain tapauksen ratkaisuperusteet.
