Jos traumatisoitunut lapsi ei saa apua, voi sillä olla kauaskantoiset vaikutukset aikuisuuteen asti, sanoo erikoistutkija Kirsi Peltonen. Kuva: Annika Rauhala
Lapsen on mahdollista käsitellä erittäin vaikeitakin asioita leikin ja luovuuden avulla, jos hänelle annetaan siihen mahdollisuus.
Joskus lapsen piirustukset tai leikit päiväkodissa voivat hätkäyttää aikuisia. Ensimmäisenä niitä ei kuitenkaan kannata kieltää, sanoo Turun yliopiston lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksen erikoistutkija, dosentti Kirsi Peltonen. Hän on erikoistunut tutkimaan lasten psyykkisten traumojen vaikutuksia.
– On hyvä asia, että lapsi leikkii traumatisoivia tapahtumia. Jos lapsi saa leikkiä vapaasti, auttaa se häntä käsittelemään asioita symboliikan ja kokemuksen kautta. Leikki on lapselle sama asia kuin terapia aikuiselle.
Tavallinen, turvallinen arki on tärkeintä.
Jos leikki muuttuu itseään toistavaksi, symboolittomaksi ja aiheuttaa lapselle enemmän ahdistusta kuin kokemuksen työstämisen tunnetta, on Peltosen mukaan syytä pysähtyä pohtimaan voisiko kyse olla traumatisoitumisesta.
Lapset ovat hyvin herkkiä sille, miten aikuiset suhtautuvat asiaan. Jos aikuiset ajattelevat, että leikissä mennään liian pelottavalle alueelle, eikä leikki ole lapselle hyväksi, lapsi vaistoaa sen.
– Lapsen täytyy saada olla olemassa sen järkyttävän kokemuksensa kanssa. Se on osa lapsen historiaa, jolle pitää olla tilaa. Jos lapsi saa käsityksen, että leikki on ok, hän pystyy käsittelemään hyvinkin vaikeita asioita leikin avulla, hän sanoo.
Itsekin terapiatyötä tehneenä Peltonen on ollut todistamassa, miten leikki vaikuttaa.
– Esimerkiksi lapsi, joka on jäänyt vaille hoivan kokemusta, pystyy leikin kautta rakentamaan tilanteita, missä hän saa hoivan kokemusta. Lapsi ikään kuin korvaa jotain puuttuvaa kehityksellistä vaihetta itselleen leikissä.
Trauma voi näkyä kehollisina oireina
Suomeen on tullut vuosien kuluessa kymmeniä tuhansia lapsia ja nuoria, joiden perheet ovat paenneet sotaa ja levottomuuksia. Ukrainan ja muiden kriisien jatkuessa lapsia tulee entistä enemmän.
Peltonen on johtanut tutkimushankkeita missä on kehitetty psykososiaalisia ja terapeuttisia interventioita tukemaan maahanmuuttajataustaisten lasten ja nuorten mielenterveyttä, sosiaalis-emotionaalista kehitystä ja oppimista.
Väitöskirjansa hän teki väkivallan vaikutuksista lapsiin Suomessa ja Palestiinan Gazassa.
Vuonna 2021 hänet palkittiin Euroopan traumatutkimusjärjestön, European Society of Traumatic Stress Studiensin Young Minds in Psychotraumatology ‑palkinnolla.
Epäoikeudenmukaisuuden kysymyksiä Peltonen heräsi pohtimaan ala-asteella apartheid-systeemistä tekemänsä esitelmän myötä.
Psykologian pariin ensin lastentarhan opettajaksi valmistunut Peltonen päätyi kohdatessaan päiväkodissa lapsia, jotka eivät voineet hyvin. Hän halusi ymmärtää mitä käyttäytymisen taustalla oli.
Traumatisoituminen ei tarvitse välttämättä niin isoa asiaa kuin sota. Se voi tapahtua minkä tahansa kokemuksen kautta, mikä on niin iso ja vaikea, että se tuottaa ihmiselle niin vaikeaa oloa, että normaalit selviytymiskeinot eivät riitä, sanoo Peltonen. Lääketieteellisenä diagnoosina trauman on täytettävä useita kriteereitä.
– Puhutaan neljän oireen ryppäästä: väkisin mieleen tunkevat ajatukset ja mielikuvat ja välttämisoireet eli ihminen alkaa välttämään asioita mitkä muistuttavat tapahtumasta. Kolmantena on ylivireysoireet, jotka voivat aiheuttaa yöllistä heräilyä tai säpsähtelyä, ihminen on ikään kuin varuillaan koko ajan. Neljäs oire on negatiiviset muutokset tunne-elämässä, jotka ovat alkaneet traumaattisen kokemuksen jälkeen. Ne voivat aiheuttaa esimerkiksi muistiongelmia tai mielialan vaihtelua.
Pienellä lapsella trauma voi näyttäytyä kehollisina oireina, kuten päänsärkynä ja vatsakipuna tai levottomuutena.
– Mitä pienempi lapsi on, sitä kokonaisvaltaisempana traumatisoituminen näkyy. Lapsi voi esimerkiksi vetäytyä täydellisesti vuorovaikutuksesta muiden kanssa. Lapsi ikään kuin menee lukkoon ja sulkee kaiken pois, jotta ei tulisi muistutetuksi traumaattisesta asiasta.
Lapset syyllistävät helposti itseään
Tietyt asiat, kuten kuolema ja väkivalta, voivat olla pienille lapsille niin abstrakteja asioita, että hän ei ymmärrä niitä. Pelko ja traumat voivat kuitenkin siirtyä lapsiin aikuisten kautta.
Tutkiessaan Syyrian pakolaisia Peltonen havaitsi, että äitien posttraumaattinen stressi voi vaikuttaa lapsiin turvaan pääsyn jälkeenkin.
– Kuoleman tai vakavan haavoittumisen pelko traumatisoivat eniten. Erittäin syvästi ja pitkäaikaisesti vaikuttavat myös katoamiset ja tilanteet, joissa ei tiedetä missä perheenjäsenet ovat, Peltonen kertoo.
Vaikka leikki on lapselle luontainen tapa käsitellä vaikeita asioita, lapsen mielikuvitus voi kääntyä myös häntä vastaan. Jos lapsi ei tiedä tai ymmärrä mitä on tapahtunut voi hän kuvitella asiat pahemmiksi kuin ne todellisuudessa ovat.
– He voivat kuvitella asioita mitä ei aikuiselle edes tule mieleen. Silloin lapsi kärsii ja traumatisoituu asioista mitkä eivät ole edes totta, Peltonen kertoo.
Lapset myös syyllistävät itseään herkästi. He voivat ajatella, että joku tapahtuma johtui lapsen omasta käytöksestä esimerkiksi siskoaan kohtaan. Peltonen kehottaakin keskustelemaan lasten kanssa avoimesti.
– Jos lapselta ei kysytä, ei sitä väärää tai pelottavaa visiota lapsen mielessä myöskään päästä korjaamaan.
Se miten lapsi selviää vaikeistakin traumoista, riippuu hyvin paljon hänen lähipiiristään ja aikaisemmista kokemuksista.
– Kukaan ei ole immuuni äärimmäisen järkyttäville kokemuksille. Isoin suojaava tekijä on hyvät ja läheiset ihmissuhteet. Jos lapsen perusturva on heikko tai hänellä on aikaisempaa kiintymyssuhdetraumaa, selviytyminen vaarantuu, Peltonen kertoo.
Perustieto traumatisoitumisesta tärkeää
Itsekin varhaiskasvatuksen ammattilaisena Peltonen tietää, että päiväkodeissa on paljon välineitä monenlaisten lasten kanssa työskentelyyn. Hän muistuttaa kuitenkin, että päiväkodin henkilöstön tehtävänä ei ole toimia terapeutteina.
Tavallinen, turvallinen arki on tärkeintä. Kaikilla lasten lähellä olevilla tulisi kuitenkin olla perustiedot traumatisoitumisesta.
– Erityisesti ennakoitavuuteen on hyvä kiinnittää huomioita silloin kun ryhmässä on lapsia, jotka tulevat turvattomista olosuhteista. He hyötyvät suuresti siitä, että tilanteet eivät tule heille yllätyksenä, Peltonen kertoo.
Ammattilaisten on kuitenkin tunnistettava vaaran merkit ja osattava huomata, milloin lapsi tarvitsee ulkopuolista apua.
– Kaikki esimerkiksi sota-alueelta tulevat lapset eivät tarvitse välittömästi vahvempaa tukea. Sen aika on vasta sitten, jos lapsen käyttäytyminen vaikuttaa pitkäaikaisesti poikkeavalta ja ahdistuneelta, Peltonen huomauttaa.
Jos lapsi jää jumiin traumatisoivan asian kanssa, ja toistaa esimerkiksi leikistä yksittäistä tapahtumaa, on syytä olla huolissaan.
– Traumatisoitunutta leikkiä kuvaa myös se, että se ei helpota lapsen tilaa. Siinä ei ole symboliikkaa, eikä juonta, vaan se toistaa tapahtumaa muuttumattomana. Huolestuttavinta on kuitenkin, jos leikki jää lapselta kokonaan pois, Peltonen sanoo.
Ammattilaisten tunnistettava vaaran merkit
Piirtäminen ja muut luovat menetelmät saattavat leikin ohella olla toinen keino purkaa vaikeita kokemuksia. Niissäkin pätee sama sääntö kuin leikissä.
– Päiväkodin ammattilaiset ovat taitavia havainnoimaan. Jos esimerkiksi sodan kokenut lapsi piirtää sotapiirustuksia, kannattaa katsoa miten lapsi reagoi piirtämisen jälkeen. Onko hän helpottunut, että sai purettua asian paperille? Vai sulkeutuuko ja jumittuuko hän piirustuksen ääreen, ei halua kertoa siitä mitään ja lähtee sen äärestä entistä ahdistuneempana? Peltonen havainnollistaa.
Ihan tavallisia lapsia
Lasta ei pidä Peltosen mukaan nähdä vain traumaattisen historian kautta. Jokainen lapsi tarvitsee tulla nähdyksi omien harrastusten ja perhehistorian kautta ihan tavallisena lapsena.
– Ikään kuin lapsella ei olisi mitään muuta identiteettiä kuin se, että hän on tullut esimerkiksi sota-alueelta.
Peltonen neuvoo päiväkodin ammattilaisia kysymään pakolaisena maahan tulleen lapsen vanhemmilta, miten he haluavat, että heidän taustastaan kerrotaan muille lapsille. Toiveet voivat vaihdella eri perheiden välillä.
– Osa haluaa kertoa taustastaan itse. Osa taas haluaa esimerkiksi, että asiasta ei mainita alussa mitään, vaan otetaan esille myöhemmin luontevasti arjen lomassa. Esikouluikäisen kanssa voi keskustella myös mitä hän haluaa kavereiden tietävän ja milloin.
Hanna-Mari Järvinen
