Maailmanparantajan asenteestani on työssäni hyötyä.
” Neuvontapuhelin on yksi, tärkeä, osa työtäni. Vastailen joka tiistai puheluihin Mielenterveyden keskusliiton sosiaaliturvaneuvonnassa. Linjan toisessa päässä on niin mielenterveysongelmia kokevia ihmisiä, heidän läheisiään kuin ammattilaisia. Moni soittajista on huolissaan omasta pärjäämisestään.
Valtaosa kysyy neuvoa sairauteen liittyvien etuuksien tai kuntoutustuen hakemiseen, apua kielteisistä päätöksistä valittamiseen. Osa taas kokee, että heitä ei ole kuultu terveyden- tai sosiaalihuollossa.
Aina en pysty ongelmaa ratkaisemaan, mutta voin kuitenkin antaa toivoa ja kuulluksi tulemisen kokemuksen. Se on monille tärkeää.
Olen työskennellyt keskusliitossa lähes kuusi vuotta. Soittajien tarinoita kuunnellessani olen pannut merkille, että hoitoon on nyt entistä vaikeampi päästä. Ja jos hoitoon pääsee, se on aiempaa useammin riittämätöntä. Jonot ovat kasvaneet myös sosiaalipalveluissa.
Minusta tämä kertoo resurssien puutteesta. Hyvinvointialueet ovat tiukoilla.
Neuvontapuhelimen lisäksi pidän sosiaaliturvasta kaikille avoimia webinaareja ja luentoja. Kirjoitan blogitekstejä, päivitän liiton oppaita ja osallistun lukuisiin työryhmiin. Liiton juristin ja toisen sosiaaliturvan asiantuntijan kanssa laadimme myös lausuntoja hallituksen lakiesityksiin.
Välillä olen ollut kuultavana ministeriössä tai eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnassa. Viimeksi kirjoitimme lausunnon parhaillaan käsittelyssä olevasta toimeentulotukilain kokonaisuudistuksesta. Kritisoimme muun muassa esitykseen kirjattuja sanktioita ja kiristyksiä.
Työni on siis kombo mielenterveysongelmia kokevien ihmisten edunvalvontaa, vaikuttamista ja neuvontaa.
Yhdistelmä on minusta hyvä. Neuvontatyössä kuulen ihmisten konkreettisista kokemuksista ja saan kuvan kentän ilmiöistä. Vaikuttamistyössä tämä tieto on kullan arvoista.
Tiesin jo Iitin lukiossa 2000-luvun alussa opiskellessani, että haluan tehdä isona jotain ihmisläheistä työtä ja auttaa heitä, joilla on vaikeuksia elämässään.
Lähdin lukion jälkeen opiskelemaan sosionomiksi ja sen jälkeen vielä sosiaalityötä Tampereen yliopistoon.
Valmistuttuani yhteiskuntatieteiden maisteriksi päädyin terveyssosiaalityöhön psykiatrian eri aloille. Olen tehnyt töitä niin lasten, nuorten kuin aikuistenkin kanssa.
Poliklinikalla työskennellessäni koetin hahmottaa potilaan elämäntilannetta kokonaisuutena. Sairaushan on vain osa hänen arkeaan. Kuntoutuessa ja toipuessa toimeentulo on merkittävä asia. Akuutit raha-asiat vievät helposti kaikki voimavarat.
Selvitin, millaisia etuuksia, palveluita ja kuntoutusta, kukin potilas tarvitsi. Tein verkostotyötä poliklinikan, sosiaalihuollon ja järjestöjen kanssa asiakkaan auttamiseksi.
Vuodet terveydenhuollossa syvensivät entisestään ymmärrystäni siitä, että tulemme kaikki hyvin erilaisista lähtökohdista. Aina ei pysty itse vaikuttamaan siihen, millaiset kortit saa. Kriisi, sairastuminen ja talousvaikeudet voivat kohdata meistä ketä tahansa.
Terveydenhuollossa autoin yksittäisiä ihmisiä. Mielenterveyden keskusliittoon hakeuduin, kun halusin tehdä työtä laajemmassa mittakaavassa. Täällä yritän vaikuttaa koko sosiaaliturva- ja palvelujärjestelmään.
Iso työ on myös asenneilmapiirin muokkaus, mielenterveydenhäiriöihin liittyvän stigman hälventäminen.
Koen onnistuneeni työssäni, kun asiakas soittaa muutaman kuukauden päästä neuvontaan ja kertoo, että valitus meni vinkkieni avulla läpi.
Iloon on aihetta myös silloin, kun huomaan aktiivisen vaikuttamisen tuottaneen tulosta, ja lakiesitystä on muokattu aiempaa oikeudenmukaisemmaksi.
Hoitoon on entistä vaikeampi päästä.
Etenkin parina viime vuonna olen kokenut myös paljon turhautumista. Nykyhallitus on leikannut sosiaaliturvaa kovalla kädellä. Leikkaukset ja asiakasmaksujen korotukset ovat kasaantuneet paljolti samoille hyvin heikossa asemassa oleville ihmisille, esimerkiksi juuri mielenterveyskuntoutujille.
Erityisesti minua turhauttaa se, että päättäjillä on ollut käytössään paljon arvioita ja laskelmia, jotka kertovat, mitä leikkauksista todennäköisesti seuraa. Arvioita ovat tehneet esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Kela sekä sosiaali- ja terveysministeriö.
Näitä arvioita me olemme hyödyntäneet kirjoittaessamme lausuntoja hallituksen esityksiin.
Leikkausten tavoitteena on lisätä työllisyyttä ja saattaa julkista taloutta tasapainoon. Riskinä kuitenkin on, että leikkauksista koituu ajan mittaan iso lasku.
Se, että alentuneesti toimintakykyiseltä ihmiseltä otetaan, ei saa häntä pärjäämään paremmin. Taloushuolet eivät edistä kuntoutumista ja työllistymistä. Työttömyysturvan ja asumistuen suojaosien leikkaaminen ei saa kaikkia kokopäivätyöhön. Moni ei terveydentilansa tai elämäntilanteensa vuoksi edes kykene siihen.
Perustoimeentulotuen ja palveluiden tarve saattaakin kasvaa, mikä tietää lisää kustannuksia.
Olen huolissani myös järjestöille lankeavista leikkauksista. Ne väistämättä vaikuttavat kolmannen sektorin toimintaan.
Järjestöjen tehtävähän olisi täydentää hyvinvointialueiden työtä. Nyt tuntuu siltä, että me paikkaamme hyvinvointialueiden aukkoja.
Jos järjestöjen tuottamat palvelut heikkenevät, paineet kasautuvat entistä enemmän hyvinvointialueille.
Uskon, että kaikki päättäjät eivät ymmärrä järjestöjen merkitystä eivätkä välttämättä tiedä, mitä kaikkea teemme.
Jos minulla olisi valta päättää, kehittäisin sosiaaliturvajärjestelmää oikeudenmukaiseksi, erilaiset elämäntilanteet huomioivaksi.
Sosiaaliturvan ja palveluiden kehittämisessä nostaisin kuuluviin tavallisten ihmisten, kokemusasiantuntijoiden ääntä. Heillä on kantapään kautta kertyneitä kokemuksia siitä, mikä toimii ja mikä ei.
Vaikka viime vuodet ovat olleet vaikeita, on urani aikana tapahtunut myös positiivisia muutoksia. Olen pannut merkille, että ihmiset puhuvat aiempaa avoimemmin mielenterveysongelmistaan.
Taloushuolet eivät edistä kuntoutumista ja työllistymistä.
Etenkin sosiaalisessa mediassa ihmiset kertovat kokemuksistaan. Stigma on hieman haalentunut. Edelleen on silti työtä.
Esimerkiksi terveydenhuollossa usein suhtaudutaan fyysisiä vaivoja valittavaan eri tavalla riippuen siitä, onko ihmisellä taustallaan mielenterveydenhäiriöitä vai ei. Somaattiset sairaudetkin voidaan laittaa mielenterveysongelmien piikkiin.
Ajattelen, että olen pohjimmiltani maailmanparantaja. Sellaisesta asenteesta on tässä työssä hyötyä.
En lannistu ihan pienestä, vaan ajattelen, että niin kauan kuin on jotain tehtävissä, niin jotain myös pitää tehdä.
Töihin ammennan voimaa läheisistäni ja harrastuksistani. Puolisoni on minun tukeni ja kallioni. Iloa saan vastikään aloittamastani neulontaharrastuksesta ja avantouinnista.
Päämääriä pitää myös olla. Vuoden päässä siintää tavoite täysmaratonin juoksemisesta.”
Anu Vallinkoski
