Britanniassa tutkimuskeskusten verkosto tuo päättäjille ja työntekijöille tutkittua tietoa niin lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden lasten tukemisesta, asunnottomuuden ehkäisystä kuin väliaikaismajoituksessa elävien lasten stressinhallintakeinoista.
Perheväkivalta vaikuttaa joka viidenteen lapseen Britanniassa. Maassa on käytössä noin sata erilaista ohjelmaa, joilla perheväkivaltaa kokeneita lapsia tuetaan.
Mitään näistä menetelmistä ei ole kuitenkaan systemaattisesti arvioitu ja todettu toimivaksi. Se ei tarkoita, etteikö joku jo käytössä olevista tukimenetelmistä voisi toimia – asiasta ei vain ole varmuutta.
Yksi syy tälle on, että ohjelmia pyörittävillä aluehallinnoilla ja järjestöillä ei usein ole rahkeita vaikuttavuuden arviointiin. Silloin kun arviointia tehdään, eri hankkeissa saatetaan mitata eri vaikutuksia: yhdessä esimerkiksi vaikutusta lasten itsetuntoon ja toisessa mielenterveyteen
– Huomasimme, että tällainen vaikutusten sekasotku aiheutti ongelmia ihmisille, jotka yrittivät hahmottaa, mitkä toimet toimivat parhaiten ja kenelle, toteaa Sussexin yliopiston psykologian apulaisprofessori Emma Howarth.
Hän veti hiljattain lapsiin ja nuoriin keskittyvän tutkimuskeskuksen Foundationsin tutkimushankkeen perheväkivaltaa kokeneiden lasten tukemiseen liittyen.
Britannian What works -verkosto on perustettu vuonna 2013.
Foundations on yksi kahdestatoista brittiläisestä tutkimuskeskuksesta, jotka muodostavat yhdessä politiikkatoimien vaikuttavuutta selvittävän verkoston.
The What Works -verkostoon eli Mikä toimii -verkostoon kuuluvat keskukset keräävät yhteen alaansa liittyvää tutkimustietoa sekä tuottavat omaa tutkimusta. Lisäksi ne identifioivat aiheita, joista puuttuu tutkimusta tai dataa, ja edistävät näiden selvittämistä.
Keräämänsä tiedon perusteella keskukset neuvovat ja ohjeistavat poliittisia päättäjiä, paikallisviranomaisia ja kenttätyöntekijöitä.
Tavoitteena käyttää työtapoja, jotka tutkitusti toimivat
Verkoston tutkimuskeskukset tukevat esimerkiksi asunnottomuuden, terveydenhuollon, sosiaalihuollon, rikosten ehkäisyn, lasten ja perheiden, koulutusmenestyksen, iäkkäiden, nuorisotyöllisyyden vahvistamisen ja nuorisorikollisuuden vähentämisen parissa työskenteleviä.
Päämääränä on, että näillä aloilla käytettäisiin ja rahoitettaisiin sellaisia hankkeita ja työtapoja, jotka tutkitusti toimivat. Vastaava ajattelu kiinnostaa myös Suomessa: lokakuussa Talentia esitti uutta mallia sosiaalihuollon tutkimus- ja kehitystoiminnalle.
Britannian What works -verkosto on perustettu vuonna 2013. Verkoston raporteissa kehuskellaan, että Britannia on kansainvälinen pioneeri suunnitelmallisessa vaikuttavuustiedon keräämisessä ja käytössä. Samalla myönnetään, että paljon tehtävää vielä on.
Verkostolle ei ollut yhteistä suunnitelmaa, vaan kokonaisuus on pitkälti pala palalta rakentunut tilkkutäkki. Esimerkiksi sosiaalialaan liittyvää tutkimusta ja ohjeistuksia tehdään useassa eri keskuksessa, kussakin vähän eri näkökulmasta.
Keskukset ovat täysin itsenäisiä.
– Keskusten on toki kuunneltava hallituksen painotuksia. Hallitus myös tilaa meiltä selvityksiä, mikä suuntaa toimintaa, sanoo asunnottomuuspolitiikan vaikuttavuutta tutkivan Centre for Homelessness Impactin viestintäpäällikkö Greg Hurst.
Eri keskusten rahoitus on ratkaistu täysin eri tavoin. Osa keskuksista saa merkittävää julkista rahoitusta alansa ministeriöiltä.
Hurstin työnantaja Homelessness Impact Centre taas perustettiin yksittäisen hyväntekijän lahjoituksella. Hallitus rahoittaa yksittäisiä Homelessness Impact Centren Englantiin kohdistuvia tutkimus- ja selvityshankkeita.
Työkalut tuovat esiin aiheita, joita tutkittu tieto puuttuu
Kukin keskus kokoaa tietoa alansa tutkimustietoa ja käy sitä läpi. Samalla arvioidaan tutkimuksen relevanssi ja tutkimusmetodien sekä toteutuksen uskottavuus.
Useat keskukset ovat julkaisseet nettisivuillaan työkaluja, joilla voi seuloa aiempaa tutkimusta tietystä teemasta. Rikoksia ehkäisevän tutkimuskeskuksen hyvin selkeästä työkalusta voi esimerkiksi etsiä tietoa siitä, millaiset toimet vähentävät luotettavasti perheväkivaltaan syyllistyneiden uusintarikollisuutta.
Eri tutkimuskeskuksissa tehtyjen katsausten pohjalta on päädytty suosittelemaan esimerkiksi vanhemmuutta tukevien ohjelmien tarjoamista vaikeaa käytöstä osoittavien pikkulasten vanhemmille.
Toinen katsauksista nousseista suosituksista on kysyä terveydenhuollossa käyviltä systemaattisesti lähisuhdeväkivaltakokemuksista.
Tutkitun tiedon saaminen käytäntöön vaatii aktiivista työtä.
Työkalut tuovat selvästi esille myös aiheet, joista tutkittu tieto uupuu, tai jossa aiempi tieto on heikkolaatuista. Lisäksi keskuksista todetaan, että monet tutkimuksista ovat ulkomaalaisia, eikä tuloksia voi suoraan soveltaa Britanniaan.
Siksi tutkimuslaitokset tuottavat myös omaa vaikuttavuustutkimusta.
Tutkimusprosessit voivat olla todella monipolvisia, ja keskukset tekevät niissä tyypillisesti yhteistyötä yliopistojen ja konsulttien kanssa. Ensin on suunniteltava, miten arviointi tulisi toteuttaa.
Esimerkiksi Foundationsissa oltiin todettu, että perheväkivaltaa kokeneiden lasten tukimenetelmien vertaaminen oli hankalaa, koska ei ollut yhteisiä suuntaviivoja siitä, mitä vaikutuksia tuli mitata, ja miten.
Apulaisprofessori Emma Howarth oli selvittänyt toisen tahon rahoittamassa kaksivuotisessa tutkimushankkeessa sitä, mitkä vaikutukset olivat lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden ja heidän parissaan työskennelleiden ammattilaisten mielestä tärkeimmät mitata. Sitä varten haastateltiin tutkijoita, asiantuntijoita ja kokemusasiantuntijoita.
Tärkeimmiksi vaikutuksiksi todettiin lapsen henkinen terveys ja hyvinvointi, turvallisuuden tunne, huoltajan henkinen terveys ja hyvinvointi, perhesuhteet ja vapaus elää omaa arkea.
Hanketta tai toimea voi siis pitää onnistuneena, jos se vahvistaa näitä.
Foundationsin rahoittamassa vuoden hankkeessa Howarthin vetämä ryhmä eteni sen selvittämiseen, miten tällaisia vaikutuksia voisi mitata. Mittausmenetelmien valintaan osallistettiin alan asiantuntijat ja kokemusasiantuntijat.
Tulokseksi saatiin, että lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden lasten ja huoltajien henkisen hyvinvoinnin kehitystä tulisi mitata käyttämällä brittiyliopistoissa kehitettyä kysymyspatteristoa. Sen sijaan turvallisuuden tunteen, perhesuhteiden vakauden tai arjen vapauden mittareiksi ei löytynyt luotettaviksi todettuja mittareita.
– On erittäin vähän työkaluja, jotka olisi kehitetty tai joita olisi huolellisesti sovitettu erityisesti lähisuhdeväkivaltaa kokeneiden tutkimiseen, Howrath sanoo.
Vaikuttavimmiksi todettuja tukimuotoja voidaan suositella
Prosessin seuraava askel onkin mittaustapojen – käytännössä esimerkiksi kysymyspatteristojen – kehittäminen näiden puuttuvien vaikutusten mittaamiseen.
Jos uudet mittarit aikanaan on tutkimuksessa todettu toimiviksi, niitä voidaan suositella arviointikäyttöön. Tähän menee useita vuosia, Howarth sanoo.
Arviointi tapahtuisi esimerkiksi niin, että tiettyyn tukitoimeen osallistuva perheväkivaltaa kokenut lapsi vastaa samaan kyselyyn ennen tukitoimen aloittamista, sen varrella ja toimen jälkeen. Kysely perustuisi Howarthin tutkimusryhmän suosittelemiin kysymyslistoihin.
Ideaalitapauksessa tiettyyn hankkeeseen osallistuneita lapsia myös verrattaisiin kontrolliryhmään, eli vastaavaa lähisuhdeväkivaltaa kokeneisiin lapsiin, jotka eivät ole olleet mukana tukihankkeessa. Tällöin voidaan varmistaa, että vaikutukset johtuvat juuri tukitoimesta, eikä esimerkiksi pelkästään ajan kulumisesta.
Vaikuttavimmiksi todettuja tukimuotoja voidaan sitten suositella alalla laajemmin käyttöön.
Päättäjille vaikea viedä isompia viestejä
Pelkkä suositteleminen ei kuitenkaan riitä, vaan tutkitun tiedon saaminen käytäntöön vaatii aktiivista työtä, Homelessness Impact Centerin Greg Hurst sanoo.
– What works -keskukset eivät ole kampanjaorganisaatiota. Toisin kuin monet asunnottomuuden parissa toimivat järjestöt, emme vaadi asioita kovaan ääneen, vaan suosittelemme esimerkiksi lakimuutoksia päättäjille yksityisissä keskusteluissa, hän kuvailee.
Tällaisen yhteistyön seurauksena Britanniassa alettiin viime vuonna kerätä entistä paljon yksityiskohtaisempaa tietoa katuasunnottomuudesta.
Sen sijaan päättäjille on vaikeampi viedä isompia viestejä, kuten sitä, että parasta asunnottomuuspolitiikkaa on tutkimusten mukaan panostaa ennaltaehkäisyyn, Hurst sanoo.
Tutkimuskeskusten on oltava neutraaleja.
Päättäjien suostuttelun rinnalla tutkimuskeskukset luovat ohjeistuksia kenttätyöntekijöille.
– Asunnottomuuden parissa työskentelevät ihmiset ovat usein äärimmäisen kiireisiä, koska asunnottomuus on Britanniassa ennätyslukemissa. Työ on rankkaa, eivätkä palkat ole parhaita, Hurst myöntää.
Siksi ohjeiden on oltava tiiviitä ja helposti ymmärrettäviä. Keskuksen tuoreessa ohjeessa suositellaan tutkittuja toimia väliaikaismajoituksessa elävien asunnottomien lapsiperheiden tukemiseen. Esimerkiksi alakouluikäisille suositellaan stressinhallintakeinoja, kuten hengitysharjoituksia opettavaa ohjelmaa.
– Olemme tehneet ohjeista videon. Teemme joskus myös animaatioita ja somesisältöä. Resurssit saattavat löytää perille esihenkilön tai viranomaisten tuella, mutta erityisesti ammattijärjestöjen kautta.
Yhteistyö ei ole aina helppoa.
– Työntekijöiden voi olla vaikea kuulla, että ohjelma, jota he käyttävät työssään ja josta he todella pitävät, ei tutkimusten mukaan olekaan laajemmin vaikuttava, Hurst sanoo.
Hän näkee, että epäilysten ylittämiseksi tutkimuskeskusten on aina oltava neutraaleja ja perustettava viestinsä tutkimustuloksiin.
– Tarvitaan myös kulttuuria, jossa tieto siitä, että jokin ei toimi nähdään oppimisen paikkana, ei epäonnistumisena.
Kati Pietarinen
