Viime vuosien tapahtumat ovat muuttaneet käsitystä siitä, millaisiin kriiseihin Suomessa on varauduttava. Vaikka sote-varautumiseen on panostettu, sosiaalihuollon rooli jää helposti vähemmälle huomiolle.
Koronapandemia, Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ja Suomen Nato-jäsenyys ovat nostaneet varautumisen keskeiseksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. Varautuminen ei enää koske vain yksittäisiä häiriötilanteita, vaan myös pitkittyneitä ja laaja-alaisia kriisejä.
Myös sosiaali- ja terveydenhuollon varautumista on kehitetty. Lainsäädäntöä on uudistettu, hyvinvointialueiden valmiutta vahvistettu ja valtion tasolla on myönnetty yli sadan miljoonan euron lisärahoitus poikkeusoloihin varautumiseen.
Kokonaiskuva ei kuitenkaan ole sosiaalihuollon näkökulmasta aivan suoraviivainen.
Sosiaali- ja terveysministeriön (STM) valmiusyksikön erityisasiantuntija Tove Ruokoja kertoo, että viimeaikaiset lainsäädäntömuutokset kohdistuvat ennen kaikkea sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteisiin ja johtamiseen.
Sosiaalihuollon substanssilakeihin, kuten sosiaalihuoltolakiin tai lastensuojelulakiin, ei ole tässä vaiheessa tehty muutoksia.
– Muutokset on tehty sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämislakiin. Sen tavoitteena on varmistaa, että toimintaa voidaan poikkeusoloissa johtaa ja koordinoida kansallisesti yhdenmukaisella tavalla.
Tilannekuvaa rakennetaan pitkälti terveydenhuollon mittareilla.
Vaikka varautumiseen on myönnetty lisärahoitusta, se ei Ruokojan mukaan kohdistu sosiaalihuoltoon omana kokonaisuutenaan.
– Kyse on terveydenhuollon ja puolustusvoimien yhteistyöhön liittyvästä rahoituksesta, joka koskee aseellisiin konflikteihin varautumista.
Sosiaalihuollon kysymykset nousevat kyllä esiin yhteissuunnittelussa, mutta suoraan sosiaalihuollon kapasiteettien tai valmiuksien kehittämiseen rahoitusta ei ole osoitettu.
Viisi sote-valmiuskeskusta kokoavat tietoa ja ohjaavat suunnittelua
Alueellisella tasolla varautumista rakennetaan viidessä sote-valmiuskeskuksessa, jotka toimivat hyvinvointialueiden muodostamilla yhteistyöalueilla.
Niiden tehtävänä on koota sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujärjestelmän valmiuden tilannekuvaa ja ohjata hyvinvointialueiden valmiussuunnittelua.
Etelä-Suomen sote-valmiuskeskuksen erikoissuunnittelija Riikka Vikström kertoo, että työ sisältää esimerkiksi uhkaskenaarioiden käsittelyä ja kriittisten palvelujen tunnistamista eri tilanteissa.
– Valmiuskeskuksilla on myös laajempi rooli. Vaikutamme yhteiskunnallisesti, koulutamme ja pyrimme lisäämään ymmärrystä siitä, mitä sosiaali- ja terveydenhuollon varautuminen tarkoittaa.
Vikström sekä Sisä-Suomen sote-valmiuskeskuksessa työskentelevä sosiaalihuollon valmiussuunnittelija Mira Miettinen tuovat esiin, että laki ei velvoita sosiaalihuollon asiantuntemusta valmiuskeskuksiin. Käytännössä sosiaalihuollon asiantuntija työskentelee kuitenkin nykyisin kaikissa viidessä keskuksessa.
Tilannekuvan kokoaminen nousi esiin koronapandemian aikana, kun huomattiin, ettei yhteistä kansallista näkemystä ollut.
Vikström ja Miettinen huomauttavat, että vaikka tilannekuva on vakiintunut osaksi varautumista, sosiaalihuollon näkökulmasta siinä on puutteita.
Varautumista ei voi ulkoistaa.
Tällä hetkellä sosiaalihuollon tilannekuvaa kootaan kotihoidosta, ikääntyneiden ja vammaisten laitos- ja asumispalveluista ja sosiaali- ja kriisipäivystyksestä.
– Lastensuojelu, aikuissosiaalityö sekä päihde- ja mielenterveyspalvelut puuttuvat kokonaan, Vikström toteaa.
Miettisen mukaan ongelma liittyy siihen, että tilannekuvaa rakennetaan pitkälti terveydenhuollon mittareilla.
– Sosiaalihuollossa yhdellä perheellä voi olla useita samanaikaisia asiakkuuksia, eikä palvelujen alkuja ja loppuja voi mitata samalla tavalla kuin esimerkiksi hoitojaksoja tai erikoissairaanhoidon vuodepaikkoja.
Tilannekuvaa vaikeuttaa lisäksi se, että suuri osa sosiaalihuollon palveluista tuotetaan yksityisesti, eikä niistä saada kattavaa tietoa.
STM:stä korostetaan, että tilannekuvassa kyse on vaiheittaisesta kokonaisuudesta, jossa mittareita on lähdetty rakentamaan rajatusti.
Sosiaalihuollon tietotuotanto on painottunut asiakastietoihin, eikä järjestelmän toimintaa kuvaavia mittareita ole ollut laajasti käytössä. Siksi tilannekuvaa joudutaan nyt kehittämään osin uudelta pohjalta.
Väärä ajattelutapa jarruttaa varautumista
Varautumisen arki rakentuu myös hyvinvointialueilla. Haastateltavien mukaan sosiaalihuollon varautumista jarruttaa yhä ajattelutapa, jossa varautuminen mielletään sosiaali- ja kriisipäivystyksen tehtäväksi.
– Ajatellaan, että häiriötilanteessa sosiaali- ja kriisipäivystys hoitaa, Miettinen ja Vikström kuvaavat.
Myös Helsingin sosiaali-, terveys- ja pelastustoimialan valmiuspäällikkönä työskentelevä Mira Winqvist korostaa, että sosiaalihuollon varautuminen ei ole yhtä kuin sosiaali- ja kriisipäivystys, vaikka kriisitilanteiden alkuvaihe usein käynnistyy sieltä. Psykososiaalisen tuen ja alkuvaiheen toiminnan osalta varautumista on tehty sosiaali- ja kriisipäivystyksessä jo pitkään.
– Mutta varautumisen haavoittuvuuksia voi tulla vastaan muissa palveluissa, esimerkiksi jos vaikka kotihoidon asiakkaiden lääkeautomaatit lakkaavat toimimasta häiriötilanteessa.
Winqvist kertoo, että hänen aiemmassa työssään Länsi-Uudenmaan hyvinvointialueella kotihoidolla oli hyvät jatkuvuudenhallintasuunnitelmat, ja niitä myös jouduttiin testaamaan.
Varautuminen toimii parhaiten silloin, kun se on osa palvelujen arkea eikä erillinen tehtävä. Jos työskentelee lastensuojelussa, ikääntyneiden palveluissa tai aikuissosiaalityössä, varautuminen pitää tehdä omassa työssä ja yksikössä. Sitä ei voi ulkoistaa jollekin toiselle.
Winqvistin mukaan yksi käytännön keino ajattelutavan muuttamiseen on valmiusharjoitusten lisääminen ja monipuolistaminen.
– Harjoittelua pitäisi lisätä ja laajentaa eri sosiaalihuollon palveluihin, ei vain niihin yksiköihin, joissa varautumista on perinteisesti tehty.
Sosiaalihuollon rooli jää taka-alalle
Haastateltavien mukaan sosiaalihuollon varautumista haastaa myös se, miten varautumisesta ja turvallisuudesta ylipäätään puhutaan. Huomio kohdistuu herkästi niin sanottuun kovaan turvallisuuteen.
– Varautumisessa tunnistetaan yleensä selkeästi, mitä tekevät pelastus, poliisi ja terveydenhuolto. Sosiaalihuollon rooli jää helposti taka-alalle, Vikström sanoo.
Sosiaalihuollon tehtävä ei hänen mukaansa ole vain kriiseihin reagoiminen, vaan myös väestön toimintakyvyn varmistaminen. Ilman sitä muutkaan turvallisuustoimet eivät kanna.
Valmiusharjoituksia pitää lisätä ja monipuolistaa.
Lisäksi henkinen kriisikestävyys mielletään helposti kriisin jälkeiseksi psykososiaaliseksi tueksi, vaikka todellisuudessa se rakentuu arjen ja perusrutiinien jatkuvuudesta myös häiriötilanteissa.
– Se, että apua on saatavilla ja perustarpeet huomioidaan, vahvistaa turvallisuuden tunnetta ja toimintakykyä.
Miettisen mukaan julkisessa keskustelussa sosiaalihuolto ja turvallisuus esitetään usein vastakkain.
– Ajatellaan, ettei sosiaalihuoltoon ole varaa, koska rahat pitää käyttää sisäiseen turvallisuuteen tai puolustukseen. Tällainen joko–tai-ajattelu ei palvele kokonaisturvallisuuden ajatusta.
Valmiusryhmässä ei velvoitetta sosiaalihuollon edustukselle
Miettinen nostaa esille myös erään tuoreen rakenteellisen puutteen. Uudessa kansallisessa valmiusryhmässä ei ole velvoitetta sosiaalihuollon edustukselle.
– On riski, että kansallisessa kriisissä tehdään sosiaalihuoltoa koskevia linjauksia ilman sosiaalihuollon asiantuntemusta.
Vikströmille, Miettiselle ja Winqvistille syntyi ajatus koota sosiaalihuollon varautumisen parissa työskenteleviä ammattilaisia yhteen, koska alan asiantuntemus on hajallaan eri organisaatioissa.
Konkreettisena keinona tähän on perustettu LinkedIn-ryhmä Sosiaalihuollon varautumisen ammattilaisten verkosto, joka on avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille sosiaalihuollon varautumisen teemojen parissa työskenteleville.
Valmiita vastauksia ei vielä ole
Varautumisen painopisteet näkyvät myös valtionhallinnon työssä. STM:n Ruokoja kertoo, että parhaillaan valmistelussa oleva valmiuslain uudistus voi tulevaisuudessa vaikuttaa myös sosiaalihuollon toimintaan poikkeusoloissa.
– Valmiuslain muutoksilla pyritään siihen, että poikkeusoloissa käytössä olisi selkeämmät toimivaltuudet ja mahdollisuus priorisoida sosiaalihuollon työtä silloin, kun kaikkea ei voida tehdä normaalisti.
Lehden mennessä painoon valmiuslaki oli vielä lausuntokierroksella, eikä sillä ole välitöntä vaikutusta sosiaalihuollon arkeen tai asiakastyöhön.
Valmiuslain soveltaminen voisi poikkeusoloissa mahdollistaa sosiaalihuollon palvelujen tilapäisen keskeyttämisen ja henkilöstön siirtämisen kiireellisempiin tehtäviin, kuten väestön siirtoihin liittyvien palvelutarpeiden arviointeihin, kertoo Talentian yhteiskuntavaikuttamisen johtaja Jenny Suominen.
– Hyvinvointialueiden säästötoimet ovat kaventaneet palvelujärjestelmän resursseja, mikä kuitenkin heikentää mahdollisuuksia joustavaan henkilöstön uudelleenkohdentamiseen poikkeusoloissa.
EU-yhteistyö sekä Suomen Nato-jäsenyys on Ruokojan mukaan laajentanut varautumisen tarkastelua kansainvälisempään suuntaan.
– Nato-yhteistyössä kyse on muun muassa yhteisestä suunnittelusta ja harjoituksista liittolaisten kanssa sekä valmistautumista tilanteisiin, joissa Suomi voisi tarvittaessa vastaanottaa apua.
Myös Pohjoismaiden ministerineuvosto rahoittaa kahta uutta hanketta. Toinen koskee pohjoismaista evakuointisuunnittelua ja rajat ylittäviä asiakassiirtoja poikkeusoloissa, toinen sosiaalihuollon varautumisen nykytilan kartoitusta ja hyvien käytäntöjen kokoamista.
Lisäksi Ukrainasta saadut kokemukset käydään sosiaalihuollon näkökulmasta tarkemmin läpi. Ruokoja muistuttaa, että sosiaalihuollon työ kytkeytyy vahvasti perusoikeuksiin.
– Erityisesti kaikkein haavoittuvimpia koskevissa palveluissa joudutaan poikkeusoloissa pohtimaan asioita, joihin ei vielä ole valmiita vastauksia.
Maija Komonen
