Tarjoilujen puute avaa konkreettisesti niitä rakenteellisia arvomaailmojen reunaehtoja, missä sosiaalialan ammattilaiset joutuvat tekemään työtään.
Kotiseudullani Lapissa katetaan vieraille mieluummin vähän liikaa kyläherkkuja kuin liian vähän. Tarjoilut eivät pääse omassa kodissanikaan koskaan loppumaan ja tykkään, kun on kaikilla mahat täynnä ja hyvä mieli.
Urani alussa aloittaessani lastensuojelun sosiaalityöntekijänä en voinut uskoa todeksi, että asiakkaille ei tarjottu kahvia, mehua ja pullaa, kun he tulivat toimistolle tapaamisiin.
Henkilökuntakahvit ostettiin itse vuorotellen, mihin valitettavasti tottui äkkiä, mutta asiakkaiden kahvittomuudesta kärsin. Kun lapset tulivat suoraan koulusta tapaamaan omaa työntekijäänsä, osa työntekijöistä osti omilla rahoilla pillimehua ja pientä tarjottavaa, jotta ainakaan lasten verensokerin laskeminen ei pääse pilaamaan tärkeitä keskusteluja.
Asia muistui mieleeni, kun törmäsin netissä Keski-Suomen hyvinvointialueen kahvikieltoon, joka tuli yleiseen tietoisuuteen Sisä-Suomen Lehden jutun myötä.
Kartano Kievarin laulajat olivat käyneet laulamassa vanhusten palvelutaloissa 10–15 kertaa vuodessa ilman palkkaa tai kulukorvauksia. Esityksen jälkeen oli sitten tarjottu kiitoskahvit. Jatkossa se ei ole enää sallittua, koska on säästettävä, ja varoja saa käyttää vain lakisääteisten tehtävien toteuttamiseen.
Sitä koskeeko sama lakisääteisyyslinja myös esimerkiksi päättäjien kokouskahvitteluja, ei ikävä kyllä asiaa käsittelevissä jutuissa ole kerrottu.
Kyse ei ole kahvista, vaan inhimillisyydestä.
Vaikka hyvinvointialueiden ongelmavyyhdissä kahviasia jää valtavan paljon suurempien murheiden alle, se avaa konkreettisesti niitä rakenteellisia arvomaailmojen reunaehtoja, missä sosiaalialan ammattilaiset joutuvat tekemään työtään.
Kyse ei oikeasti ole vain siitä kahvista, vaan inhimillisyydestä. Pienestä eleestä, jolla kerrotaan, että sinua arvostetaan ja sinun tarpeesi huomioidaan. Yhteisestä hetkestä, jossa joukko ihmisiä, työntekijä mukaan lukien, hörppää kahvia tai pillimehua ja jakaa saman pysähtymisen tilan. Me olemme tässä nyt yhdessä toisillemme ihmisinä, ja meistä jokainen on lopulta samanarvoinen.
Siitä hetkestä on huomattavasti helpompaa jatkaa vakavien asioiden äärelle ja rakentaa sellainen luottamus, että se kaltoinkohdelluinkin, julmaa pahuutta kokenut lapsi uskaltaa viimein puhua.
Siitä hetkestä voi myös lähteä käyntiin vyyhti, joka paitsi ehkä pelastaa ihmiselämän tai useammankin, myös säästää tai jopa tuottaa miljoonia euroja.
