Olen ikuisesti kiitollinen kaikille lapseni päiväkodissa työskenteleville ammattilaisille siitä, että he ovat kohdanneet lapseni yksilönä.
Perheemmepienin aloitti päiväkotiuransa tammikuussa 2022 kerrassaan murheellisena. Hän itki viedessä, hän itki hakiessa.
Muistan vieläkin tuolta ajalta päiväkodin käyttämässä sovelluksessa olleen profiilikuvan lapsestani: lapseni ilme oli sekoitus pettymystä, surua, vihaa ja pelkoa.
Yritin tsempata itseäni hokemalla, että kohta varmasti helpottaa. No, helpottihan se, mutta se vaati todella paljon aikaa ja luottamusta siihen, että aamuisten itkujen jälkeen lapsen olo helpottuu ja päivä muuttuu paremmaksi.
Vaikka matka päiväkodin pienimpien ryhmästä isompien päätyyn, viskareiden ja eskareiden ryhmään, on askelissa mitattuna lyhyt, sen matkan aikana on tapahtunut valtavasti.
Ja näin äidin näkökulmasta tuo matka on mennyt yhdessä hujauksessa. Sillä matkalla aamujen itkut ovat vähitellen helpottaneet, on löytynyt luottamus niistä aikuisten syleistä, jotka ottavat vastaan päiväkodin lokeroilla silloin kun ei millään haluaisi päästää vanhemmastaan irti.
Iltapäivien ikävä on muuttunut hiekaksi kengissä ja nauruksi ystävien kanssa leikkiessä.
Siinä missä itse teen juniorin puolesta varmaan turhankin paljon (onhan hän pieni vauvani!), on hän päiväkodissa päässyt haastamaan itseään, olemaan iso – kuhunkin ikään sopivalla tavalla.
Näiden varhaiskasvatuksessa vietettyjen vuosien aikana lapseni on lähtenyt rakentamaan varovaisin askelin omaa elämäänsä: on kokonainen pieni maailma, joka on hänen omansa.
On etuoikeus nähdä lapsensa kasvavan omaksi itsekseen.
Maailma, johon minä vanhempana saan välillä kurkistaa, mutta jossa on niin paljon ihan ikiomaa ja yksityistä.
Olen ikuisesti kiitollinen kaikille lapseni päiväkodissa työskenteleville ammattilaisille siitä, että he ovat kohdanneet lapseni yksilönä.
He ovat tukeneet lastani, auttaneet häntä löytämään vahvuuksiaan ja toisaalta sietämään epämukavuutta tilanteissa, joissa kaikki ei heti sujukaan kuin tanssi.
Kiitollinen olen myös siitä, että tämä matka saa jatkua vielä hetken – viskari- ja eskarivuosien ajan, jotka valmistelevat ekaluokkalaiseksi siirtymistä lempeästi leikin kautta.
Ehkä minäkin ehdin siinä ajassa sisäistää ja ennen kaikkea hyväksyä sen tosiasian, että meidän perheemme pienin on sekä pieni että iso.
Onhan se etuoikeus – saada nähdä lapsensa kasvavan ihan omaksi itsekseen.
