Kun Toni Nyman käytti huumeita, sosiaalityöntekijä Kirsi Marttinen oli yksi hänen pelastusrenkaistaan – turvallinen aikuinen, joka ei tuominnut vaan tuki. Nykyään he ovat ystäviä, jotka ovat yhteydessä myös ammatillisissa asioissa.
Kirstinkadulla, Helsingin Kalliossa, on pieni toimitila, joka kuuluu Kirsi Marttiselle, 62. Hän on entinen sosiaalityöntekijä, joka nykyisin pyörittää omaa, työnohjausta antavaa, yritystään.
Toimitilan sohvalla istuu pitkä, salskea mies. Hän on entinen huumeidenkäyttäjä ja vankilakundi, nykyinen lastensuojelun työntekijä ja koripallovalmentaja Toni Nyman, 47.
Kirsi ja Toni ovat ystäviä. Heidän siteensä on vahva, vaikka he ovatkin yhteydessä toisiinsa harvakseltaan. Tärkein asia on tieto siitä, että toinen on olemassa ja tukena tarvittaessa.
Toni on joskus kutsunut Kirsiä varaäidikseen. Hän pohtii, että ehkä kyse on aikuisen kaipuusta. Se on ja pysyy, vaikka ikää tulee. Omien vanhempiensa kanssa hän ei ole paljon tekemisissä.
– Käyttäjävuosinani Kirsi ei koskaan tuominnut minua. Hän ei kertonut, mikä on oikein tai väärin, vaan hän kuunteli ja sparrasi. Hän oli turvallinen aikuinen, yksi pelastusrenkaistani, Toni sanoo.
Toni soitteli vankilasta
Kirsi ja Toni törmäsivät toisiinsa ensimmäisen kerran vuonna 2000, kun Toni oli pääsyt Keravan nuorisovankilasta, ja Kirsi oli hänen ehdonalaisvalvojansa Kriminaalihuollossa.
Kirsin työn tavoitteena oli rikollisuuden ja uusintarikollisuuden ehkäisy. Tapaamisissa keskusteltiin arjen sujumisesta, päihteistä, rikoksista ja rikoksettomasta elämästä.
– Toni jäi mieleeni, koska hän käyttäytyi asiallisesti ja tuli aina sovitusti paikalle. Hän ei kuitenkaan koskaan oikein avoimesti kertonut tilanteestaan. Ymmärsin, etteivät asiat olleet niin hyvin kuin hän kuvasi.
Kirsi ei koskaan tuominnut minua.
Tonilla ei ole selkeitä muistikuvia käyttövuosistaan. Vuosituhannen vaihteessa hänellä oli takana jo viitisen vuotta heroiinin, amfetamiinin ja Subutexin käyttöä. Vielä 17-vuotiaana hän oli ollut lupaava SM-tason koripalloilija, mutta pelaaminen oli tyssännyt loukkaantumiseen. Yksi heroiinikokeilu oli johtanut nopeaan luisuun.
Kun Kirsi vaihtoi työpaikkaa sosiaalityöntekijäksi huumekatkaisuosastolle, hän ja Toni tapasivat uudestaan.
– Silloin ymmärsin, kuinka syvällä Toni oli huumemaailmassa. Istuin monta päivää hänen vieressään, kun hänellä oli voimakkaita vieroitusoireita. Hän ei halunnut lääkkeitä, vaan jatkaa katkolta lääkkeettömään kuntoutukseen.
Kirsi auttoi Tonia etsimään jatkohoitopaikkaa ja selvitti rahoitusta. Hoitoon päästyään Toni soitti välillä osastolle ja kertoi Kirsille kuulumisiaan.
Tuli uusia vankilatuomioita, ja Tonin oli tapana silloin tällöin soittaa Kirsille myös vankilasta. Tonin on vaikea selittää, miksi. Ehkä se johtui siitä, että Kirsi ei tuomaroinut – kuunteli vain, hän pohtii.
– Kun soittelin sinulle, mietitkö koskaan omaa ammatillisuuttasi? Olet auttanut, jeesannut ja tsempannut. Tekevätkö kaikki noin? Toni kysyy.
– Minulle se oli itsestään selvää. Tein matalan kynnyksen työtä, jonka tavoitteena on ihmisen kärsimyksen vähentäminen. Työn rajapinnat eivät olleet niin tiukat, ettenkö olisi voinut ottaa puheluja vastaan ja auttaa tarvittaessa, Kirsi vastaa.
Ikimuistoinen jälleennäkeminen
Sitten Kirsi vaihtoi työpaikkaa terveysneuvontapisteeseen, jossa oli muun muassa ruiskujen ja neulojen vaihtoa. Siellä hän tapasi Tonia uudestaan. Etsivää kenttätyötä tehdessään hän näki Tonia myös kaupungin puistoissa.
– Kun ensimmäisen kerran kohtasimme terveysneuvonnassa, Toni häkeltyi ja kertoi, että hän vaihtaa ruiskuja ja neuloja serkulleen.
Vuonna 2004 Tonia odotti pitkä vankilatuomio. Hän pyysi Kirsiä saattamaan hänet Sörnäisten vankilan portille. Kirsi ajatteli, että nyt Toni saisi oikeaa apua eikä enää sotkisi asioitaan.
Toivo on sitä, että joku luottaa silloinkin, kun ei itse luota itseensä.
Hän ei tiennyt, että Toni salakuljetti vankilaan huumeita.
– Pakkomielteeni käyttää oli vankilassa aina pahimmillaan, Toni kertoo.
Sörkan jälkeen meni vuosia ennen kuin Kirsi ja Toni tapasivat uudestaan. Välillä Kirsi mietti, mitähän Tonille kuuluu. Myös se vaihtoehto kävi mielessä, että hän olisi kuollut.
Vuonna 2017 Kirsi istui kampaajalla ja selasi naistenlehteä. Eräässä otsikossa luki Pohjalta pinnalle. Juttu kertoi raitistuneesta Toni Nymanista.
Kaksikon jälleennäkeminen oli ikimuistoinen. Se oli järjestetty Sörkan vankilan portille, sillä Ylen toimittaja teki heistä juttua. Kohtaaminen on tallentunut kameralle: Toni odottaa portilla, kun Kirsi kävelee kohti. He halaavat liikuttuneina. Työvoitto, sanoo Kirsi.
Kokonaisvaltainen muutos
Tonin elämässä pohjakosketus oli tullut syksyllä 2011.
– Heräsin huumekämpässä, jossa nuori nainen oli kuollut yliannostukseen. Silloin päätin, että nyt tämän täytyy loppua. Pidin kiinni päätöksestä, vaikka minun oli odotettava katkolle pääsyä kaksi viikkoa enkä pystynyt olemaan käyttämättä sinä aikana.
Hieman aiemmin Toni oli ollut Mikkelissä lääkkeettömässä hoidossa, josta hän oli saanut paljon työkaluja, mutta retkahtanut taas sen jälkeen. Nuo Mikkelin kuukaudet olivat valaneet häneen kuitenkin uskoa, että ilman lääkkeitäkin voisi selvitä kuiville.
– Aloin käydä ryhmissä ja marraskuun 9. päivä vuonna 2011 vedin lääkkeet vessanpöntöstä alas. Siitä alkoi minun lääkkeetön kuntoutumiseni.
Ensimmäinen vuosi raittiutta oli vaikein, Toni sanoo. Tuli syyllisyys ja häpeä tehdyistä ja tekemättömistä asioista. Tunteita oli aluksi hankala hallita. Toni kokee, että hänen kasvunsa ja kehityksensä olivat jääneet 17-vuotiaan tasolle.
Miksi joku onnistuu? Kirsi ja Toni ovat puhuneet paljon siitä, miksi Toni selvisi. Yksi tärkeä syy on se, että hänen elämänsä perusta oli kunnossa. Hänellä oli ollut hyvä lapsuus ja siellä tärkeä harrastus, koripallo.
– Minulla oli jotain, johon palata. Asuin tuolloin Salossa ja otin yhteyttä paikalliseen koripalloseuraan, jonne pääsin valmentamaan junnuja. Avainsana oli toiminta. Minulle ei olisi riittänyt pelkkä ryhmissä käyminen.
Käyttövuosinaan Toni pääsi katkolle ja hoitoon halutessaan, mutta hän jätti aina takaportteja. Kuten, että hän voisi käyttää kohtuudella tai pitää kaveripiirissä käyttäjiä. Hän onnistui, kun hän ymmärsi, kuinka kokonaisvaltainen muutoksen on oltava.
– Raitistumiseen vaaditaan oma halu ja sisäinen motivaatio. Eri pituisia pätkiä voi olla raittiina ihan vain tahdonvoimalla ja päättäväisyydellä. Mutta toipuminen on eri asia kuin päihteistä pidättäytyminen.
Toni sanoo myös, että kukaan ei voi raitistaa toista.
– Joku voi kuitenkin laittaa siemeniä itämään ja edesauttaa sitä, että ihminen ryhtyy ajattelemaan raitistumista ja muutosta. Näen, että Kirsillä on ollut rooli tässä. Minulla se prosessi vain vei jumalattoman pitkään.
Yhteys säilyy edelleen
Nykyään Toni on junioripäällikkö Jyväskylä Basketball Academyssa ja toimii ammattivalmentajana. Lisäksi hän työskentelee kiireellisesti sijoitettujen lasten nuorisokodissa Jyväskylässä. Koulutukseltaan hän on nuoriso- ja vapaa-ajan ohjaaja.
Tonilla on halu vaikuttaa nuorten kasvuun ja kehitykseen, ja hän tekee vaikuttamistyötä myös Päihteetön nuoruus -kiertueella. Sosiaali- ja terveysalan ammattilaisen Janina Karppisen sekä poliisi Arttu Kilpeläisen kanssa hän kiertää kouluissa puhumassa päihteistä ja omien valintojen merkityksestä.
– Olemme saaneet kohtaamisista nuorten kanssa tosi hyvää palautetta.
Tonille Kirsi on edelleen se ihminen, jolle voi soittaa milloin vain.
Kun Tonille syntyi lapsi vajaa kaksi vuotta sitten, hän soitti Kirsille. Hän halusi Kirsin näkevän vauvan, joten hän hurautti vauvan kanssa Jyväskylästä Helsinkiin. He tapasivat puistossa Vallilassa.
– Se oli tosi liikuttavaa, sanoo Kirsi.
Tonille Kirsi on edelleen se ihminen, jolle voi aina soittaa, tapahtui mitä vain – hyvää tai pahaa. Nykyään he ovat yhteydessä myös ammatillisissa asioissa. He vaihtavat ajatuksia ja sparraavat toisiaan.
Kirsi sanoo, että hän on Tonista aivan järjettömän ylpeä. Hänelle on ollut lahja saada seurata Tonin raitistumista ja elämää.
– Tärkeintä, mitä olen oppinut, on se, että jokainen tapaaminen voi olla asiakkaalle paljon merkityksellisempi kuin työntekijä voi kuvitella. Toivottavasti kaikki sosiaalityöntekijät muistaisivat tämän. Toivo on sitä, että joku luottaa silloinkin, kun ei itse luota itseensä.
Vankeuden hinta on korkea
Toni Nymanin tarina on tavallinen: päihderiippuvuus johtaa usein rikos- ja vankilakierteeseen.
Suomessa vankilaan palaavien osuus on suuri. Viiden vuoden seuranta-aikana keskimäärin 60 prosenttia palaa vankilaan.
– Vankeusrangaistus on tehoton ja kallis, summaa asiantuntija Anni Karnaranta Rikoksettoman elämän tukisäätiöstä.
Rikosseuraamuslaitoksen vuoden 2024 tilastojen mukaan vuosi suljetussa laitoksessa maksaa vajaa 90 000 euroa per vanki. Avolaitoksessa hinta on runsaat 57 000 euroa ja valvotussa koevapaudessa 20 000 euroa.
Yhden vankipäivän kustannus vuonna 2024 oli suljetussa vankilassa noin 248 euroa. Avolaitoksessa noin 176 euroa ja yhdyskuntapalvelussa 14 euroa.
Suomessa ei ole tehty tutkimuksia siitä, millainen säästö yhteiskunnalle olisi, jos rikoksentekijä saataisiin takaisin ”kaidalle polulle”. Norjassa tätä on tutkittu.
– Jos rikoksentekijä jättää rikollisuuden ja huumeidenkäytön ja siirtyy työelämään, sen laskettiin tuottavan yhteiskunnalle 32 miljoonaa kruunua hänen 60 ikävuoteensa asti, kertoo Karnaranta. Summa on euroissa noin 2.5 miljoonaa.
Norjassa ja Ruotsissa uudestaan vankilaan joutuminen on selkeästi vähäisempää kuin Suomessa.
– Esimerkiksi Norjassa on kunnan viroissa toimivien sosiaalityöntekijöiden työpisteitä vankiloiden sisällä. Vankiloissa on myös sosiaaliturvan asiantuntijoita, jotka hoitavat keskitetysti vankien asioita, Karnaranta kertoo.
Rikosseuraamuslaitoksen erityisasiantuntijan Ulla Knuutin mukaan Norjassa panostetaan erityisesti vankien koulutukseen ja vankiloissa on töissä työvoimaviranomaisia, jotka huolehtivat siitä, että mahdollisimman monella vangilla on työpaikka heidän vapautuessaan.
Ruotsissa kuntoutusta järjestetään neljä kertaa enemmän kuin Suomessa, ja hallitus myös seuraa sitä tiiviisti.
Suomessa sosiaalityöntekijöitä työskentelee vankiloissa enää vain kourallinen.
– Valitettavasti, sanoo Rikosseuraamuslaitoksen erityisasiantuntija Tiina Raatikainen.
Sosionomitaustaisia erityisohjaajia sen sijaan on ja heidän työnkuvaansa kuuluu muun muassa lisätä vangin valmiuksia päihteettömään ja rikoksettomaan elämään ja edistää vangin sijoittumista yhteiskuntaan.
Joillakin hyvinvointialueilla toimii keskitetyn vankisosiaalityön malli. Siinä vankien asioita hoitavat hyvinvointialueen sosiaalityöntekijät keskitetysti.
Raitistuminen tuottaa yhteiskunnalle säästöä
Päihderiippuvuudesta irti pääseminen ei ole helppoa, eikä tarkkoja lukuja vieroitushoitojen raitistumisprosenteista ole olemassa.
– Sen mittaaminen on myös melko haastavaa, koska usein raitistumiseen vaaditaan pidempiaikainen ja kokonaisvaltaisempi kuntoutumisprosessi kuin pelkkä vieroitushoitojakso, sanoo A-klinikan lääketieteellinen johtaja Ulriika Sundell.
– Ja tämän takia nykyiset palveluiden leikkaukset ja palvelukokonaisuuksien pirstaleisuus asettavatkin päihderiippuvuudesta kuntoutumiselle valitettavan suuria esteitä.
Päihteidenkäytön jatkumisen hinta yhteiskunnalle on tutkimuksissa todettu huomattavasti kalliimmaksi kuin päihdehoidon.
Suomessa kustannuseroja mittaavia tutkimuksia on vielä tehty varsin vähän.
Neljän vuoden takaisen Itä-Suomen yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan suurin suora vaikutus hoitokustannuksiin oli kroonisilla somaattisilla sairauksilla. Potilailla, joilla oli vähintään kaksi kroonista sairautta, keskimääräiset hoitokustannukset olivat noin 26 000 euroa korkeammat kuin niillä, jotka eivät olleet monisairaita.
Kustannuksia nostivat myös aiemmat korkeat kustannukset, toimeentulotuen saaminen ja korkea ikä. Hoidon kalleuteen vaikuttivat myös huumeiden käyttö, kodittomuus ja psykiatrinen sairastavuus.
Raitistuminen vähensi kustannuksia. Tutkimuksessa laaditun mallinnuksen mukaan raitistumisen jälkeen noin 43 prosenttia henkilöistä sijoittui alimpaan kustannusneljännekseen. Alkoholin ongelmakäytön jatkuessa tähän neljännekseen kuului vain 24 prosenttia.
Tutkimus valotti sitä, miten terveydellisten ja sosiaalisten ongelmien kasautuminen kasvattaa sote-palvelujen käytöstä aiheutuvia kustannuksia.
Tiina Suomalainen
