Kuka viitoittaa tulevaisuuden tien myllerrysten maailmassa? 

Suomalainen sosiaalihuolto ja sen osana alan ammatillinen työ elävät jälleen suurten muutosten aikaa. Takana on mittava hyvinvointipalvelujen rakenteiden remontti ja nyt valmistaudutaan sosiaalihuollon keskeisen lainsäädännön uudistamiseen.  

Sosiaalihuollon lainsäädännön päivittäminen on tarpeen, mutta juridisen kehyksen kautta tuskin löytyy vastauksia sosiaalialan ammattien tulevaisuutta, sen suuntaa ja sisältöä koskeviin kysymyksiin.  

Lisäksi sosiaalialan ammattilaisia työskentelee muuallakin kuin viranomaisorganisaatioissa. 

Sosiaalialan muutosten taustalla vaikuttavat myös globaalit myllerrykset. Merkittäviä käänteitä on nähtävissä koko maailmanjärjestyksessä, kulttuurisissa jännitteissä, sotien rikkomissa turvallisuusrakenteissa, teknologian kehityksessä, politiikan ääriliikkeiden nousussa ja leviävässä yhteiskuntien polarisoitumisessa. Muutokset siirtävät kansallisten budjettien painopisteitä turvallisuusmenojen suuntaan ja sitä kautta ne vaikuttavat myös hyvinvointitoimintojen rahoitukseen.  

Oma pohdintani ei yllä maailmanjärjestyksen tasolle. Sen sijaan mieleen nousee kysymys, miten navigoida sosiaalityön tulevaa suuntaa maailmassa vyöryvien murrosten keskellä ja oman maamme toimintaympäristöjen ja talouden jännitteisessä kentässä?  

Mistä sosiaaliala voisi saada lisää voimaa ja taitoa oman tehtävänsä muovaamiseen ja kehittämiseen jatkuvasti muuttuvan yhteiskunnan tarpeita ja mahdollisuuksia vastaaviksi?  

Ammatillisen kehityksen suunta ja sisältö on otettava omiin käsiin 

Onko mahdollista etsiä ja rakentaa vastauksia kahden keskeisen toimijaryhmän – käytännön ammattilaisten ja alan kouluttajien – yhteisin ponnistuksin? 

Sosiaalialan käytäntö ja koulutus tarvitsevat toisiaan, mutta niiden aikaikkunat ovat erilaiset. Käytännön ammattilaisten edessä ovat tämän päivän ihmiset ja yhteisöt, heidän elämäntilanteistaan nousevat tarpeet, kysymykset, tavoitteet ja tehtävät ja tämän päivän voimavarat.  

Alan kouluttajien puolestaan tulee valmentaa ammattilaisia paitsi tähän päivään myös tulevaan maailmaan, sieltä nouseviin tarpeisiin, kysymyksiin ja tilanteisiin, joiden luonnetta emme vielä tunne ja joiden vaatimat resurssit voivat muuttua arvaamattomasti. Molemmat aikaikkunat vaativat oman pohdintansa, mutta yhteisellä tahdolla ja yhteen sovittaen niistä voidaan kutoa koko sosiaalialan yhteinen tulevaisuuden visio. 

Emme voi odottaa vastauksia ammattimme ja sen tulevaisuuden keskeisiin kysymyksiin ammatin ulkopuolelta – emme ylhäältä emmekä sivusta.   

Ammatillisen kehityksen suunta ja sisältö on otettava vahvemmin omiin käsiin. Olisiko nyt sosiaalialan ammattilaisten ja heidän opettajiensa yhteisen ajatushautomon paikka? 

Aulikki Kananoja