Kaisa Yliruokanen on Talentian viestintäjohtaja ja
Talentia-lehden ja Kasvu-lehden päätoimittaja. Kuva: Veikko Somerpuro
Millaista on opiskelijan elämä, jos edes opiskelijakahvilassa ei enää käy ketään?
Kun koulutja yliopistot aloittavat syksyisin, koen haikeutta ja muistelen omia opiskelijavuosiani reilu 20 vuotta sitten.
Yliopiston avajaisia iltakemuineen, käytävien ja kahviloiden pöhinää, akateemisia perinteitä, tiedekuntatenttejä ja luentomaratoneja. Pitkiä opiskeluviikonloppuja, jotka alkoivat aamulla tietokoneen äärellä ja päättyivät yöllä samassa paikassa 15:n uuden word-sivun helpotuksen tunteeseen.
Toisinaan yliopistolla tuli oltua 12 tuntia putkeen eikä etäopiskelua tunnettu. Yksinäisyyttä ei päässyt juuri kokemaan, koska luentojen väliset kahvitauot parannettiin maailmaa yliopiston kahvilassa eikä juuri kenelläkään ollut varaa asua yksiössä, joten kotonakin riitti seuraa kimppakämpissä.
Itse aloitin itsenäistymiseni Rovaniemen kaupungin vanhan sosiaalitoimiston tiloihin tehdyssä 15 hengen kommuunissa enkä ehkä koskaan ollut sekuntiakaan siellä yksin, mikä sopi omaan 19-vuotiaan elämänrytmiin erinomaisesti. Suosittelen kokeilemaan ehkä juuri siksi – tai siitä huolimatta.
Kun vastikään kuulin, että kotiyliopistoni kahvila on suljettu kannattamattomana etäopinnoista ja -työskentelystä johtuvan asiakkaiden puutteen vuoksi, olin järkyttynyt ja surullinen. Millaista on opiskelijan elämä, jos edes opiskelijakahvilassa ei enää käy ketään?
Sosiaaliala tarvitsee kohtaamista.
Samankaltaisia viestejä on tullut myös Talentiaan: monet opinnot ovat etänä, vaikka halua olla läsnä olisi erityisesti nuorten opiskelijoiden keskuudessa, sillä yksinäisyys tuntuu musertavalta ja kohtaaminen tärkeältä.
Ymmärrän tarpeen etäopiskelulle erityisesti aikuisten ja perheellisten kohdalla. Olen itsekin myöhemmin suorittanut monia opintokokonaisuuksia etänä työn ohella pienten lasten äitinä.
Samaan aikaan en voi olla ajattelematta, että olin onnekas saadessani opiskella livenä juuri nuorena. Jos en olisi päässyt osaksi akateemista yhteisöä ja saanut kasvaa sosiaalityön professioon muiden opiskelijoiden ympäröimänä, olisin jäänyt paljosta paitsi.
Oikeat kohtaamiset ja kasvokkain jaetut tunteet sekä rohkaistuminen omaan aktiiviseen argumentointiin syntyivät yhdessä, niin kursseilla kuin vapaalla.
Puhumattakaan siitä maailmankatsomusten skaalasta, jonka ympäröimänä sain aikuistua opiskelija-aktiivina ylioppilaskunnassa. Aina ei oltu samaa mieltä ja se jos mikä pakotti ajattelemaan oman kuplan ulkopuolelle.
Vetoan teihin sosiaalialan opiskelijat: Vaatikaa live-opintoja ja käykää niillä. Ja opettajat, vaatikaa oikeutta tarjota niitä. Sosiaaliala tarvitsee kohtaamisia jo opinnoista lähtien.
