Kun järjestöjen ovet sulkeutuvat – kuka ottaa ihmiset vastaan? 

Keväällä 2024 kirjoitimme järjestöjen valtionavustuksiin suunnitelluista leikkauksista. Tuolloin varoitimme, että leikkaukset voivat johtaa järjestöjen toiminnan supistumiseen, henkilöstön irtisanomisiin, matalan kynnyksen kohtaamispaikkojen vähenemiseen ja vuosien aikana kertyneen erityisosaamisen menettämiseen. Nyt, reilut kaksi vuotta myöhemmin, emme enää puhu uhkakuvista. Uhkakuvat ovat valitettavasti muuttumassa todellisuudeksi. 

Sosiaali- ja terveysjärjestöjen valtionavustuksia leikataan tällä hallituskaudella yhteensä 194 miljoonaa euroa, eli noin puolet vuoden 2024 tasosta. Tuoreen Halin ja SOSTEn kyselyn mukaan 80 prosenttia vastanneista järjestöistä arvioi joutuvansa lopettamaan jonkin toimintamuodon tai toiminnon. Jopa 40 prosenttia pitää mahdollisena tai todennäköisenä koko järjestön toiminnan loppumista seuraavan kahden vuoden aikana. 

Luvut ovat valtavia. Niiden taakse kätkeytyy kuitenkin vielä suurempi kysymys: mitä tapahtuu ihmisille, joita nämä järjestöt tällä hetkellä kohtaavat? 

Järjestötyö ei ole ylimääräinen lisä julkisten palvelujen rinnalla 

Rikosseuraamusalalla järjestöjen merkitys tunnetaan hyvin. Rikostaustaiset ihmiset eivät muodosta yhtenäistä ryhmää, mutta monen elämäntilanteeseen kasautuu samanaikaisesti päihde- ja mielenterveysongelmia, velkaantumista, asunnottomuutta, työttömyyttä, yksinäisyyttä ja vaikeuksia päästä palveluihin. Juuri näissä tilanteissa järjestöjen tekemä työ voi olla ja usein onkin ratkaisevaa. 

Järjestöt tarjoavat matalan kynnyksen kohtaamispaikkoja, palveluohjausta, asumisen tukea, päihdetyötä, vertaistukea, ryhmätoimintaa, työllistymistä edistävää toimintaa sekä tukea vankilasta vapautumiseen ja yhteiskuntaan kiinnittymiseen. Niissä voidaan tavoittaa myös ihmisiä, joita viranomaispalvelut eivät tavoita tai jotka eivät syystä tai toisesta pysty niihin kiinnittymään. 

Järjestöjen vahvuus on usein juuri siinä, mitä palvelujärjestelmän on vaikea tuottaa: ajassa, rinnalla kulkemisessa, luottamuksen rakentamisessa, vertaisuudessa ja matalassa kynnyksessä. Kun tällainen toiminta loppuu, sen tarve ei lopu. 

Rikollisuuden ennaltaehkäisy tapahtuu myös kohtaamispaikoissa 

Rikollisuuden torjunnasta puhuttaessa keskustelu painottuu helposti poliisiin, rangaistusten täytäntöönpanoon ja rikosoikeusjärjestelmään. Rikollisuutta ehkäistään kuitenkin paljon ennen sitä hetkeä, jolloin poliisi tai tuomioistuin tulee mukaan kuvaan ja myös sen jälkeen, kun ihminen vapautuu vankilasta tai suorittaa rangaistustaan yhteiskunnassa. 

Rikollisuudesta irrottautuminen edellyttää usein muutakin kuin päätöstä olla tekemättä uusia rikoksia. Tarvitaan asunto, toimeentulo, päihteettömyyttä tukevia rakenteita, ihmissuhteita, mielekästä tekemistä, kokemus siitä, että kuuluu johonkin ja että tulevaisuudessa on jotakin menetettävää. Näiden asioiden rakentamisessa järjestöillä on ollut merkittävä rooli. 

Jos rikoksia ennaltaehkäisevästä työstä säästetään tänään, kustannukset eivät katoa. Ne siirtyvät huomiseen – poliisille, rikosseuraamusjärjestelmälle, rangaistusten täytäntöönpanotyöhön, terveydenhuoltoon, sosiaalipalveluihin ja lopulta takaisin koko yhteiskunnan maksettaviksi. Ennen kaikkea kustannukset maksavat kuitenkin ihmiset, joiden mahdollisuus saada apua oikealla hetkellä katoaa. 

Samaan aikaan heikkenevät myös julkiset palvelut 

Järjestöleikkauksia ei voida tarkastella irrallaan muista yhteiskunnassa tehtävistä säästöistä. Samanaikaisesti kun järjestöjen toimintamahdollisuuksia kavennetaan, myös sosiaalihuoltoon suunnitellaan merkittäviä säästöjä. Hyvinvointialueet kamppailevat taloutensa kanssa, palveluja keskitetään ja henkilöstöä vähennetään. Tässä tilanteessa on aiheellista kysyä: mihin järjestöiltä poistuva työ ajatellaan siirtyvän? 

Jos julkisen sektorin palvelut supistuvat samaan aikaan kuin niitä täydentävä järjestökenttä, kyse ei enää ole työn siirtymisestä yhdeltä toimijalta toiselle. Osa työstä yksinkertaisesti jää tekemättä. Ihminen, joka olisi aikaisemmin saanut apua matalan kynnyksen palvelusta, ei välttämättä siirry suoraan sosiaalityöntekijän vastaanotolle. Hän saattaa jäädä kokonaan ilman tukea, jonka vuoksi ongelmat ehtivät kasautua, tilanteet kriisiytyä ja kevyen tuen sijasta tarvitaan myöhemmin huomattavasti raskaampia – ja kalliimpia – palveluja. 

Menetämme myös osaamista, jota ei rakenneta uudelleen hetkessä 

Järjestöjen alasajo ei tarkoita vain toimintojen tai työpaikkojen menettämistä. Samalla katoaa vuosien ja vuosikymmenten aikana kertynyttä erityisosaamista. Rikostaustaisten, päihteitä käyttävien, asunnottomuutta kokevien ja muiden erityistä tukea tarvitsevien ihmisten kanssa työskentely edellyttää osaamista, joka ei synny hetkessä. Järjestökentällä on myös sellaista kokemukseen ja vertaisuuteen perustuvaa asiantuntijuutta, jota viranomaisorganisaatioihin ei voida sellaisenaan rakentaa. 

Kun toimiva palvelu kerran puretaan, sitä ei välttämättä saada takaisin sillä hetkellä, kun huomataan, että sitä sittenkin tarvittiin. 

Säästöä vai laskun siirtämistä? 

Julkisen talouden tasapainottamisen tarvetta ei voida sivuuttaa. Siksi juuri säästöpäätöksiltä pitäisi voida edellyttää vaikutusten huolellista arviointia. Onko taloudellisesti järkevää leikata toiminnasta, joka ehkäisee ongelmien syvenemistä, jos seurauksena on raskaampien ja kalliimpien palvelujen tarpeen kasvu? Onko rikollisuuden torjunnan näkökulmasta järkevää heikentää niitä rakenteita, jotka tukevat rikollisuudesta irrottautumista? Ja ennen kaikkea: onko meillä todella varaa menettää ne ihmiset, yhteisöt ja vuosien aikana rakennettu osaaminen, joiden avulla kaikkein vaikeimmissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä on tähän asti tavoitettu? 

Kohtaava työ ei synny tyhjästä 

Järjestöihin kohdistuvien leikkausten yhteydessä julkisessa keskustelussa on puhuttu ”hillotolpista”, raskaista järjestörakenteista ja tarpeesta suunnata rahoitus hallinnon sijasta ”aitoon kohtaavaan työhön”. Vastakkainasettelu kuulostaa houkuttelevalta: vähemmän hallintoa, enemmän ihmisten kohtaamista. Todellisuus kuitenkaan harvoin on näin yksinkertainen. 

Toimiva järjestö tarvitsee toimivat rakenteet. Kohtaavaa työtä ei voida tehdä tyhjiössä ilman johtamista, taloushallintoa, henkilöstöhallintoa, toimitiloja, tietosuojaa, viestintää, toiminnan suunnittelua, seurantaa ja arviointia. Jonkun on rekrytoitava työntekijät, maksettava palkat, huolehdittava työsuojelusta ja työterveyshuollosta, tehtävä sopimukset, ylläpidettävä yhteistyöverkostoja ja varmistettava, että toimintaa koskevaa lainsäädäntöä noudatetaan. Myös julkisen rahoituksen käyttäminen itsessään edellyttää hallinnollista työtä. STEA-avustuksia ei jaeta järjestöille ilman ehtoja. Avustuksia haetaan, niiden käyttöä suunnitellaan ja seurataan, tuloksellisuutta arvioidaan ja avustusten käytöstä raportoidaan. Järjestöiltä aivan perustellusti edellytetään, että julkisten varojen käyttö on asianmukaista, läpinäkyvää ja valvottavaa. Näiden velvoitteiden hoitaminen vaatii sekä aikaa että osaamista. 

Onkin ristiriitaista vaatia järjestöiltä samaan aikaan yhä vaikuttavampaa, mitattavampaa ja tarkemmin raportoitua toimintaa ja kuvata tämän mahdollistavia rakenteita tarpeettomaksi hallinnoksi. Kohtaava työ on järjestötoiminnan näkyvä osa. Sen takana oleva työ jää helposti näkymättömäksi. 

Kun työntekijä istuu vapautuvan vangin kanssa selvittämässä asumista, toimeentuloa tai päihdekuntoutusta, jonkun on mahdollistettava se, että työntekijä on siinä. Kun vapaaehtoinen vetää vertaisryhmää, jonkun on rekrytoitava, koulutettava ja tuettava vapaaehtoisia sekä huolehdittava toiminnan turvallisuudesta ja jatkuvuudesta. Kun ihminen voi kävellä matalan kynnyksen kohtaamispaikan ovesta sisään, jonkun on huolehdittava siitä, että tuo ovi voidaan ylipäätään pitää auki.  

Rakenteet eivät ole kohtaavan työn vastakohta. Ne ovat sen edellytys. Siksi puhe ”hillotolpista” on erityisen ongelmallista. Se luo mielikuvaa järjestökentästä, jossa julkisella rahalla ylläpidetään tarpeettomia organisaatioita ja hyväpalkkaisia hallintotehtäviä varsinaisen auttamistyön kustannuksella. Samalla näkymättömäksi jää se valtava määrä ammatillista, hallinnollista ja vapaaehtoistyötä, jonka varassa järjestöjen tarjoama tuki toimii. 

Järjestöjen rakenteita saa ja pitää arvioida kriittisesti. Julkisen rahoituksen käyttäjiltä voidaan edellyttää tehokkuutta, avoimuutta ja toiminnan vaikuttavuuden osoittamista. Mutta kritiikin pitäisi perustua siihen, millaisia rakenteita järjestöillä tosiasiassa on, mitä ne maksavat ja mitä tehtävää ne palvelevat – ei mielikuvaan järjestöistä hallinnollisina ”hillotolppina”. 

Hallintoa voidaan leikata vain tiettyyn pisteeseen asti. Sen jälkeen ei enää leikata hallintoa vaan toimintakykyä. Ja lopulta myös sitä kohtaavaa työtä, jota leikkauksilla väitetään haluttavan suojella. 

Rikosseuraamusala Talentia ry: hallitus