Uskomme ihmisen kykyyn muuttua ja kasvaa – vai uskommeko?

Uskomme ihmisen kykyyn muuttua ja kasvaa – vai uskommeko?

Rikosseuraamuslaitoksen arvoissa on kohta, joka on ainakin oman kokemukseni mukaan varsinainen lentävä lause risealan työpaikoissa. ”Usko ihmisen kykyyn muuttua ja kasvaa”. Sitä käytetään erityisesti tilanteissa, joissa usko on koetuksella tai jopa kadonnut, jolloin se lausutaan hieman naureskellen.

Mutta mitä se tarkoittaa? Minulle se tarkoittaa sitä, että sitkeästi ajattelen ettei toivottomia tapauksia ole. Välillä se on hyvin vaikeaa, mutta usein käy onneksi niin, että nämä toivottomimpina pitämäni tapaukset yllättävät aivan täydellisellä elämänmuutoksella. Usko on koetuksella myös erityisesti niinä hetkinä kun viikkojen, kuukausien, jopa vuosien työ näyttää valuvan hukkaan kertarytinällä. Silloin nousee kokeneemmallekin ammattilaiselle herkästi tunteet pintaan. Pettymystä, suuttumusta, surua. Houkutus kaataa koko tunneryöppy juuri asiansa onnettomasti sotkeneen asiakkaan niskaan on suuri, lyödä lyötyä, syyllistää syyllistä. Minun aikani, arvokas aikani on mennyt hukkaan. Kymmeniä tunteja työtä, veronmaksajien rahoja, uskoa, toivoa, luottamustakin – ja tässä kiitos. Ainakaan tästä eteenpäin en kyllä tämän takia laita tikkua ristiin, pärjätköön omillaan kun kerran näin valitsi.

Mutta totuushan on, että se ei ole minun tieni, ei minun valintani, onnistumiseni tai epäonnistumiseni. Asiakkaani eivät ole minulle mitään velkaa, minä teen työtäni ja he elävät elämäänsä. Jos he tekevät minun näkökulmastani vääriä valintoja, minun tehtäväni on auttaa heitä näkemään vaihtoehtoja, vaikka viidettäkymmenettä kertaa uudestaan. En hylkää, en luovuta. Minun työni on jatkaa uskomista silloinkin kun he eivät itsekään usko, lainata toivoa kun kaikki toivo tuntuu menneen. Välillä se vaatii sitä, että käyn purkamassa turhautumiseni työkavereille tai esimiehelle ennen kuin saan taas kerättyä voimia toisille jaettavaksi. Ottaa pari päivää etäisyyttä ja mennä sitten rauhallisin mielin asiakkaan luokse kysymään mitä tapahtui ja miten tästä eteenpäin. Miten pelastetaan se, mitä pelastettavissa on.

Usein retkahduksen tai jonkun muun mokan jälkeen asiakkaat tulevat luokseni ”korvat luimussa”, anteeksi pyydellen. Mutta ei heidän tarvitse minulta pyytää anteeksi vaan itseltään. Kyllä, tottakai minua harmitti ja voin sen sanoakin heille, mutta olennaisempaa on miettiä miten samaa ei tapahdu uudelleen. Uskon, että vain sillä tavalla voidaan saada muutosta aikaan. Jos rankaiseminen, hylkääminen tai huutaminen auttaisivat, ei näistä ihmisistä olisi koskaan tullut sellaisia kuin heistä tuli, sillä niitä he todennäköisesti ovat saaneet yllin kyllin kokea ihan lapsuudestaan saakka. Hyväksyvä katse, kannustavat sanat ja luottamuksen valaminen omiin kykyihin vievät paljon pidemmälle. Eikä se vie yhtään enempää työntekijän aikaa.

Arvot ovat organisaatioille tärkeitä. Ne on ehkä laadittu johtajien palavereissa, mutta meistä työntekijöistä riippuu ovatko ne pelkkää sanahelinää vai näkyvätkö ne todellisuutena arjessa ja tekemisessä.

 

Merja Alakruuvi

Kirjoittaja työskentelee erityisohjaajana Riihimäen vankilassa ja on Rikosseuraamusala talentian hallituksen jäsen

rikosseuraamusala-talentia-ry