Kanssasäätely on läsnäolon taitoa

Millaisia muistoja sinulla ammattilaisena on turvallisista kohtaamisista?

Koitko kehossasi asettumista, huomasitko rentoutuvasi? Vai koitko tilanteen kiusallisena, jopa pakottavana, käskynä rauhoittua? Olisitko toivonut jotakin muuta, juuri sinulle siinä hetkessä sopivan kaltaista läsnäoloa toisen kanssa?

Usein, kun puhumme tapapainosta ja turvasta, tarkoitamme itseasiassa rauhallisuutta. Kun olemme näennäisen rauhallisia, saatammekin olla eriytyneitä kehostamme ja lamaantuneita. Ikään kuin säästöliekillä. Joskus tarvitaan vain hitusen yli sietokyvyn ylittävä kuormittava tekijä: epämiellyttävä ääni, ilkeäksi tulkittava katse tai äänensävy, kohtamaattomuus, hukkunut sukka….ja tasaisuus on tiessään. Kun meille ominaiset kuormitustekijät saavuttavat lakispisteensä, selviytymismekanismimme aktivoituvat. Eristäydymme, miellytämme, tiuskimme, paiskomme ovia, lamaannumme, pakenemme. Toteutamme kukin itsellemme tyypillisiä selviytymismekanismeja. Jotkut meistä mätkivät muita kanssaeläjiä ja kaahailevat autolla. Jana tasaisuudesta kohti kiivautta ei välttämättä lopukaan, vaan jatkuu niin pitkälle, kuin mahdollista.

Joillakin meistä jopa vankilaan saakka.

Vankilaympäristö pakottaa tasaisuuteen ja reagoimattomuuteen. Tarkkailun alaisena oleminen, tunteiden ilmaisun tukahduttaminen ja kanssaeläjien sekä toimenpiteiden ennakoimattomuus eivät tue yksilön sisäistä tai ulkoista turvallisuuden tunnetta. Vankila ei instituutiona ymmärrä kiukuttelua tai voimakasta tunteiden ilmaisua, vaan niistä seuraa sanktio.

Kun asiakkaillamme menee kuppi nurin, saatamme ehdottaa heille kaikenlaisia itsesäätelyä tukevia harjoitteita. Puhumme, kyselemme, kuuntelemme, sanoitamme. Odotamme, että asioita käsitellään. Mielellään tärkeitä asioita, kuten päihderiippuvuutta, väkivaltaista käytöstä, rikoksia ja tietenkin, traumoja.

Työskenneltyäni ja kehitettyäni intensiivistä päihdekuntoutusta väkivaltaa käyttäneiden vankien parissa, opin heiltä: ketään ei voi pakottaa rauhoittumaan eikä ketään voi käskeä tuntemaan oloaan turvalliseksi. Tärkeitä asioita ei voi käsitellä, ellei koe olevansa turvassa. Sääntöjen ankara noudattaminen, kiltisti aloillaan istuminen, turhautumisen, pettymyksen ja vihan ilmaisun rajoittaminen ei välttämättä kerro turvallisuuden tunteesta, vaan syvästä lamaannuksesta.

Kun kohtaamme asiakkaitamme, miten voimme tarjota heille turvallista tilaa, lupaa olla sellaisena kuin kukin heistä kulloinkin on? Mitään tuomitsematta tai piirteitä pois jättämättä? Silti erillisyytemme ja rajamme säilyttäen?

Kanssasäätely on jokaiselle ihmiselle luontaista taitoa olla läsnä toiselle ja toisen kanssa, myös silloin, kun tällä toisella on vaikeaa. ”En voi poistaa kipuasi, mutta olen tässä sinun ja kipusi kanssa”. Kannattelevan ilmapiirin luominen vaatii kiireettömyyttä ja aikaa, tilaa tunteille ja tunteiden ilmaisemiselle. Omaan kehoon laskeutumista ja sen vireystilan tunnistamista. Kehomme kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Jotta voin ammattilaisena viestiä turvaa ja luoda kannattelevaa vuorovaikutusta, tulee minun maadoittaa ensin itseni. En pysty vain ajattelemaan oloani turvalliseksi, vaan lempeän sisäisen puheen lisäksi tarvitsen siihen muita ihmisiä. Kun stressitasot ovat korkealla ja aivojen hälytyskeskus amygdala pillit päällä ja valot vilkkuen, on turha enää ehdotella keskusteluita tärkeistä asioista. Aivojen etuotsalohkon ajattelua ja toimintaa säätelevä tehtävä on mahdoton. Ensiapuna tarvitaankin usein ihmisambulanssia, eli toisen elävän olennon kehoa, ääntä, hyväksyvää katsetta ja sallivaa suhtautumista. Ihmisambulanssi voi olla sitä myös tiedostamattaan: tuntematon hymyilee minulle ystävällisesti kaupassa, naapuri sanoo kukkiani kauniiksi ja viivähtelee pihamme rajalla.

Työkaveri tuo tullessaan kuuman kahvin ja nauramme virheillemme yhdessä. Koirani hengityksen tahdissa liikkuvan vatsan tarkkailu palauttaa minut kehooni. Kaikissa näissä tilanteissa tapahtuu kanssasäätelyä.

Kanssasäätely voi tukea asiakasta tunnistamaan omia tarpeitaan. Voimme luottaa siihen, että asiakkaalla on kykyä oppia tunnistamista ja sanoittamista, omalla erityisellä tavallaan. Asiakas on pääroolissa ja valitsee, miten ja millaisia taitoja hän on valmis harjoittelemaan.

Oiva päivittäinen harjoitus on kysyä itseltään: ”Mitä minä tarvitsen juuri nyt?” Joskus asiakas tarvitseekin ammattilaisen seuran sijaan omaa rauhaa, lepoa, unta, liikettä, omissa ajatuksissaan viihtymistä, kupposta kahvia…

Deb Danan (2020) mukaan kanssasäätely on hermostomme vuorovaikutusta toisen ihmisen hermoston kanssa. Kun oma hermostomme on tasapainoisessa tilassa, mahdollistaa se vakautumista myös asiakkaallemme. Tasapainoisuus on kykyä liikkua eri vireystilojen ja tunteiden välillä joustavasti, ääripäihin jumiutumatta.

Ammattilaisina voimme toimia tietoisesti kanssasäätelijöinä, niin asiakkaidemme kuin työtoveriemme seurassa. Kanssasäätely on läsnäolon taitoa. Se miten olemme, mahdollistaa sen, mitä teemme.

Lähteet: Deb Dana: Befriending Your Nervous System: Looking Through the Lens of Polyvagal Theory (2020)

Kirjoittajasta

Marjatta Moimas toimii vapaana kirjoittajana ja kouluttajana. Sen lisäksi hän työskentelee väkivaltatyöntekijänä Aggredi Päijät-Hämeessä. Aikaisemmin hän oli kehittämässä GLM:n (Good Lives Model) perustuvaa päihdekuntoutusta väkivaltarikoksia tehneille vangeille Karikka-hankkeessa Riihimäen vankilassa.