Auttajasta avunsaajaksi

Auttajasta avunsaajaksi

Elämääni kohtasi hiljattain tragedia, joka pisti elämäni yhdessä päivässä mullin mallin. Edellisenä päivänä kohtasin asiakkaita yrittäen auttaa heitä omien elämiensä kuntoon saamisessa, seuraavana päivänä minua ympäröivät sosiaalityöntekijä, monta lääkäriä, sairaanhoitajaa, kriisityöntekijä, sielunhoitaja ja psykologi sekä useampi kolmannen sektorin toimija: minusta oli yhdessä päivässä tullut sosiaali- ja terveyspalveluiden suurkuluttaja.

Olen ollut äärimmäisen kiitollinen kaikesta saamastani ammattiavusta ja vertaistuesta. Samalla kohtaamiset ammattilaisten kanssa ovat väistämättä herättäneet erilaisia ajatuksia siitä, millaista sosiaali- ja terveyspalveluiden asiakkaana olo on. Sitä kautta on tullut myös miettineeksi sitä, millainen työntekijä itse olen erinäisiä tragedioita ja haastavia elämäntilanteita kokeneille asiakkailleni. Jokainen ihminen on yksilöllinen ja kokee asiat omalla tavallaan. Tässä joitakin huomioita minun kokemuksistani.

Ensimmäinen huomioni on se, miten uuvuttavaa oman tarinansa kertominen ja ylipäänsä keskusteleminen on, kun se pitää tehdä useamman eri työntekijän kanssa erikseen, aina vaan uudelleen, pahimillaan jopa saman päivän aikana. Se on raskasta varsinkin silloin, kun omat voimat ovat vähissä jo valmiiksi. Verkostopalavereja pidetään joskus muoti-ilmiönä, mutta niillä on nähdäkseni aivan selkeä rooli juurikin asiakkaan edun turvaajana ja tavoitteiden edistäjänä.

Toinen huomioni on se, että asiakas huomaa kyllä työntekijän kiireen ja se tuntuu inhottavalta. Tai minä ainakin huomasin. Vaikka työntekijä kuinka kyselisi empaattisesti ja kuuntelisi, mutta samalla vilkulisi vuoroin kelloa, puhelinta ja ovea, ei kohtaamisesta jää kovinkaan voimauttava olo. Tämä ei toki ole välttämättä työntekijän vika, sillä monessa organisaatiossa resurssit ovat yksinkertaisesti liian niukat. Asiakkaan ei kuitenkaan pitäisi hänen avukseen järjestetyssä tapaamisessa joutua tuntemaan vuoroin ärsytystä, vuoroin sääliä kiireistä työntekijää kohtaan.

Kolmanneksi huomasin, miten tärkeää on se, että kun ihmisellä on voimat vähissä, apu tuodaan hänen luokseen ilman että sitä tarvitsee erikseen hakea. Minulle annettiin ohjeeksi soittaa apua useasta paikasta, mutta luojan kiitos osalle avuntarjoajista muut ammattilaiset välittivät luvallani numeroni ja minuun oltiin yhteydessä. Joihinkin paikkoihin soittamisen kynnys voi olla korkea silloin kun on itse väsynyt ja sosiaalityöntekijän vinkistä otin vastaan kaikki ne tarjoukset, jossa minulle tarjouduttiin soittamaan itse soittamisen sijaan, onneksi!

Neljäs huomioni liittyy neuvojen antamiseen. Omassa työssäni yksi asiakastyön laadun kriteereistä on se, ettei neuvoja anneta, jos niitä ei pyydetä, vaan sen sijaan pyritään kyselemään ja reflektoimaan. Tätä periaatetta aion noudattaa jatkossakin! Harva asia tuntuu ärsyttävämmältä, kuin pitkä lista neuvoja ilman kysymyksiä siitä, miten minä itse koen asiat ja minkä ajattelen auttavan. Hyvää tarkoittavat neuvot tuottavat pahimmillaan kokemuksen oman itsen sivuuttamisesta.

Viides ja viimeinen huomioni liittyy työntekijyyteen ja työyhteisöön. Työpaikkani seinällä on lista vinkeistä työilmapiirin ylläpitämiseen ja yksi vinkeistä kuuluu: ”pidä yhteyttä poissaolijaan.” Olen todellakin saanut kokea asian merkityksen. Se, kuinka työkaverit ovat pitäneet yhteyttä ja myötäeläneet tilanteessani on ollut tärkeä tukimuoto sekin ja madaltaa suuresti palata takaisin työelämään, sitten kun sen aika on.

Laura Väisänen

Kirjoittaja on Rikosseuraamusala Talentia ry:n entinen puheenjohtaja ja nykyinen hallituksen varajäsen

rikosseuraamusala-talentia-ry