Puheenjohtajan palsta 3/2019

Puhuminen; tuo jalo ja voi, niin vaikea taito. Meitä suomalaisia on kuvattu kahdella kielellä vaikeneviksi ja sananlaskussakin on todettu, että ”vaikeneminen on kultaa, puhuminen hopeaa”. Tosin Etton mukaan suomalainen huutaa niin että metsä raikuu ja ähisee kuin löylyssä istuisi. Eikä missään nimessä osaa puhua silloin kuin olisi puhumisen aika.

Meitä sosiaalityöntekijöitäkin on usein kuvattu hiljaisuuden kulttuurin edustajiksi, tuppisuisiksi vaikenijoiksi, jotka eivät kommentoi eivätkä ota kantaa. Mediassa meistä piirtyy kuva kuin kolmesta apinasta: ei näe, ei kuule eikä varsinkaan puhu mitään. Meidän puhumista tai puhumattomuutta on tutkittu useissa tutkimuksissa, ja viimeksi Laura Tiitisen väitöskirjassa  “Kamppailu sananvapaudesta: sosiaalialan ammattilaisen toiminta ja valtasuhteet mediavaikuttamisen kentällä” todetaan, että sosiaalityöntekijä ei puhu, vaikka haluaisi. Tiitisen mukaan sosiaalityöntekijöiden puhe jää kahvipöytään, mutta julkisuuteen siitä ei tihku sanaakaan, vaikka tarvetta olisi.

Tiitisen mukaan sosiaalialalla esiintyy aktiivista vaientamista. Organisaatiot vierastavat avointa julkista keskustelua ja ne pyrkivät keskittämään ja kontrolloimaan viestintää. Organisaatioiden toimintakulttuurin lisäksi ammattilaiset pelkäävät huomion kohteeksi asettumista, vihapuhetta ja väärinymmärretyksi joutumista, eivätkä he aina luota toimittajiin.

Kun asia on tutkimuksessa todettu, olkoon näin, en lähde asiaa kyseenalaistamaan. Olen itsekin huomannut, että kaiken maailman konklaaveissa kahdeksan – yhdeksänkymmentä prosenttia läsnäolijoista tyytyy seuraajan rooliin ja loput etupäässä myötäilemään jonkun valmistelemaa mielipidettä. Kriittisiä puheenvuoroja esitetään harvoin ja vielä harvemmin ne johtavat rakentavaan keskusteluun. Käytävillä ja kahvipöydissä keskustelu on paljon mielenkiintoisempaa ja moniäänisempää, saleihin ja auditorioihin se ei kuitenkaan siirry. Ei, vaikka paikalla ei ole toimittajia.

Sosiaalityöntekijöiden vaikenemisesta puhuttaessa minua on aina ihmetyttänyt se, että työntekijöiden puhetta käsitellään ikään kuin yhden orgaanin tuottamana puheena. Aivan kuin tuhannet sosiaalityöntekijät muodostaisivat yhden yhteisen suun ja yhden yhteisen mielipiteen – yhden ja yhdenlaisen sanoman. Kuvasta unohtuu se, että sosiaalityöntekijät, aivan kuin muidenkin ammattien edustajat ovat yksilöitä, erilaisissa toimintakulttuureissa työskenteleviä, erilaisen elämänkokemuksen, ammatillisen historian, poliittisen näkemyksen, arvot ja asenteet omaavia. Lainsäädäntö on sama, mutta tulkinta vaihtelee. Ammattietiikka on sama, mutta sen ilmenemismuodot varsin kirjavat. Ja hyvä näin, ei tässä mistään klooniarmeijasta ole kyse!

Kiinnostaisiko sinua keskustella ammatillisista asioista myös kahvipöydän ulkopuolella? Haluaisitko vaihtaa ajatuksia, kuulla toisten kokemuksia ja kenties myös vaikuttaa tulevaisuuden sosiaalityöhön? Jos etsit forumia, missä voi vapaasti ja avoimesti käydä kiinnostavaa keskustelua sosiaalityöstä ja sosiaalityöntekijyydestä, tule mukaan yhdistyksemme toimintaan. Syyskokouksessa valitsemme uuden hallituksen ja uudet toimijat. Ota yhteyttä, jos olet kiinnostunut hallituspaikasta, joko varsinaisena tai varajäsenenä. Muista myös, että kaikki kokouksemme ovat avoimia kaikille jäsenille – siis myös sinulle. Tervetuloa mukaan!

Teija