Puheenjohtajan palsta 5/2020

PUHEENJOHTAJAN PALSTA  5/2020

Olipa kerran: ajatus professioammatista…

Kerroin pari vuotta sitten nuoremmalle kollegalle kuinka olin nuorena virassa kaupungissa, missä yhden sosiaalityöntekijän vakanssilla oli työssä kahdeksan viikon aikana kahdeksan eri sijaista. Hän kysyi hämmentyneen oloisena miten aina löytyi uusi sijainen?  Eri sukupolvien sosiaalityöntekijät kohtasivat: Nuorempi kollega ei ollut ajatellut, että sijaiskelpoisuus on varsin uusi asia. Näistä kahdeksasta eri sijaisesta sosiaalityöntekijän virassa suurin osa oli merkonomeja. Tämä oli vakiintunut tapa siihen aikaan ja siinä kaupungissa.

Muistan kun kelpoisuuslaki tuli voimaan vuonna 2005. Nuorena  (tai nykyistä nuorempana) sosiaalityöntekijänä koin suurta iloa ja ylpeyttä siitä, että koulutusvaatimukseksemme oli laissa säädetty sosiaalityön pääaineopinnot yliopistossa. Nyt meillä on voimassa ammattihenkilölaki, ja olemme laillistettuja sosiaalityöntekijöitä.  Olemme päässeet tilanteeseen missä sosiaalityöntekijän virkaan voi valita vain laillistetun sosiaalityöntekijän,  ja sosiaalityöntekijän nimikettä voi käyttää vain laillistettu sosiaalityöntekijä. Ymmärrämmekö todella tämän asian  sisällön, merkityksen ja velvoittavuuden?

Itse käytän työstämme  mielelläni termiä professionaalinen sosiaalityö.  Professio käsitteenä tarkoittaa  vahvan aseman yhteiskunnassa saavuttanutta ammattia. Professiolle on tyypillistä, että kyseistä ammattia eivät voi tai saa harjottaa profession ulkopuoliset ihmiset. Profession jäsenet taas muodostavat ammattiyhteisön, millä on oma sisäinen normijärjestelmä, ja yleensä velvoite ainakin muodolliseen kollegiaalisuuteen.  Profession jäsenillä on tietynlainen normisto miten he toimivat keskenään, ja sitä ei saa rikkoa. Viime aikoina  olen ollut huolissani siitä onko sosiaalityöntekijöiden keskinäinen kollegiallisuus murenemassa.

Olen tottunut siihen, että on asioita joita sosiaalityöntekijä ei tee toiselle. Tämän opin maailmassa, missä kuka hyvänsä saattoi olla wannabe-sosiaalityöntekijä, ja me koulutetut olimme yhtenäinen ja ajoittain orpo   ryhmä varsin kirjavassa joukossa.  Nyt huomaan, että laillistettu sosiaalityöntekijä saattaa esimerkiksi kyseenalaistaa kollegansa virkatyön sosiaalisessa mediassa. Sosiaalityön yksiköissä esiintyy välillä toisten yksiköiden  työn aliarvioimista ja tietoista toisten ammattitaidon vähättelyä. Sosiaalityöntekijäyhteisö saattaa sulkea ulkopuolelleen laillisteutun sosiaalityöntekijän, ja hyväksyä yhteisöönsä ihmisen, joka ei ole professiomme jäsen.  Pidän tällaista epäkollegiaalista toimintaa  huolestuttavana ja vaarallisena. Meillä sosiaalityöntekijöillä ei ole tässä yhteiskunnassa kovin paljon muuta tukea kuin toisemme. Eikä asiakkademme puolesta puhu juuri kukaan muu kuin me ja  sosionomit.  Yhtenäisellä ammattikunnalla  on  myös paremmat valmiudet puolustautua,  jos sitä uhataan ulkopuolelta.

Voimme toki käydä nyt pitkän yhteiskunnallisen keskustelun siitä, mikä on professioammattien eettinen tai moraalinen olemassaolon perusta. Ja sillä välin kun yhteiskunnallisesti keskustelemme tästä aiheesta, on kelpoisuusvaatimusten  ”tarkastaminen” jatkuvasti nurkan takana vaaniva vaara. Poliitikot muistavat kiitettävän  säännöllisesti ehdottaa kelpisuusvaatimusten alentamista ratkaisuksi sosiaalityöntekijäpulaan. Yhteiskunnassa  murennetaan  sosiaalityöntekijyyttä  koko ajan mm. luomalla palveluorganisaatioita, joissa ei edes mainita nimikettä ”sosiaalityöntekijä”. Palvelukoordinaattorit ovat surullisen usein korvanneet johtavat sosiaalityöntekijät  virkarakenteissa. Yliopistossa opiskelleina erityisasiantuntija-ammattin  harjoittajina olemme myös edelleen palkkakuopassa, vaikka palkkakehitys onkin mennyt positiiviseen suuntaan. Ja monessa sosiaalityön yksikössä työolot ovat edelleen kestämättömät.

Tulevaisuudessa häämöttää myös sote-uudstus. Uudistuksen nykyinen funktio näyttäisi olevan vähentää sosiaali-ja terveyspalveluiden kuluja järjestämällä palvelut mahdollisimman paljon terveydenhuollon ehdoilla. Sote-uudistuksen valmisteluvaiheessa meidän on hyvä muistaa, että olemme  nyt professio. Hauras ja nuori professio, mutta professio joka tapauksessa, Profession asema velvoittaa meidät nähdäkseni siihen, että puolustamme yhdessä sekä omia että asiakkaidemme etuja. Soten tapaista suurta hallinnollista uudistusta voi aina käyttää hyväksi jonkun hauraan, nuoren profession musertamiseen. Etenkin,  jos profession asiakkaiden ääni ei juuri kuulu tässä yhteiskunnassa.

Ammattihenkilölaki  ei tullut itsestään, vaan sen puolesta työskenneltiin vuosia ja vuosikymmeniä. Kerran oli unelma, jota pidettiin varmaan utopistisena; sosiaalityöntekijät voisivat joskus olla laillistettu ammattikunta. Jo paljolti työelämästä poistunut sosiaalityöntekijöiden sukupolvi piti asiaa yllä ja  taisteli sen puolesta. Siinä ohessa he hoitivat virkatyönsä, perheensä ja elämänsä. Vuosikymmenten vaikuttamistyön ja lobbauksen jälkeen saimme ammattihenkilölain. Nyt työelämässä olevien sosiaalityöntekijöiden on toteutettava kerran syntyneen unelman toinen vaihe. Meidän on vakiinnutettava hauras, nuori professio osaksi yhteiskuntaa vahvana ja tunnustettuna erityisasiantutija-ammattina.

Tätä kirjoittaessani pöydälläni on kortti. Valkoinen alaosa, sininen yläosa ja kullanvärinen siru. Kortissa lukee minun nimeni. Kun käännän kortin, näen tekstin: ”Kortin haltija on Suomessa rekisteröity sosiaalityöntekijä”.

Vanhempien kollegoiden sukupolvi: Kiitos teille tästä!

Sari Savikko

Puheenjohtaja

Sosiaalitoimen Sosiaalityöntekijät ry

(Sosiaalityöntekijä, ja ylpeä siitä)