Puheenjohtajan palsta 4/2020

PUHEENJOHTAJAN PALSTA 4/2020

Kesä on jäänyt taakse, ja lähdemme nyt korona-ajassa syksyn työtä tekemään. Kesältä jäi mieleeni

sosiaalityötä koskien erityisesti yksi asia. Lapsiasiavaltuutettu kirjoitti kesällä sosiaalisessa mediassa

lastensuojelulaitosten valvonnasta. Ihmisen mieli on hämmentävä, ja kirjoituksesta jäi kaksi lausetta

mieleeni kummittelemaan. Lauseet olivat: ”Aina ei voi vedota resursseihin.” Ja ”Mitä ihmettä siellä

kentällä tapahtuu?”

Yritän omasta puolestani ottaa kantaa aiheeseen Lähdin 1,5 vuotta sitten päivittämään melkein 20

vuoden tauon jälkeen lastensuojelun osaamistani. Siispä, mitä ihmettä täällä kentällä tapahtuu?

Lastensuojelun kentällä on selkeästi resursseihin nähden aivan liikaa työtä. Yhdellä sosiaalityöntekijällä

on melkein aina asiakkuuksia enemmän kuin 35 lasta/sosiaalityöntekijä. Sosiaalityöntekijät yrittävät

hektisessä kiireessä tehdä työtään mahdollisimman hyvin. Kunnissa on pitkäaikainen, huutava pula

sosiaalityöntekijöistä, ja tyhjistä vakansseista on tullut uusi normaali. Sijaiskelpoisten

sosiaalityöntekijöiden työtä pitäisi lain mukaan aina tukea ja seurata laillistettu sosiaalityöntekijä, mutta

tämä taitaa usein jäädä kiireessä kuolleeksi kirjaimeksi.

Kentällä on myös sukupolvenvaihdos meneillään. Pitkään työssä olleita sosiaalityöntekijöitä jää

eläkkeelle, ja tilalle tulee nuoria sosiaalityöntekijöitä uransa alussa. He joutuvat usein aloittamaan

työuransa kaoottisissa olosuhteissa, missä työhön perehdyttäminen, esimiestuki ja työyhteisön tuki on

liian vähäistä. Minkälaisen ensikosketuksen tähän ammattiin nämä nuoret kollegat saavat? Kollegat

yrittävät toki tukea toisiaan kiireessä, missä heille jää myös ilman työntekijää olevien alueiden työt. Työ

on paljon sidottu määräaikoihin, mikä lisää stressiä. Lastensuojelun sosiaalityössä tehdään liukumien

avulla paljon piiloon jäävää ylityötä mistä työntekijä ei saa asianmukaista korvausta.

Ainainen kiire, ja rästissä olevat työtehtävät aiheuttavat riittämättömyyttä ja stressiä. Jatkuvasti venytetyt

päivät aiheuttavat uupumusta ja työstä palautuminen vaikeutuu. Uupuminen aiheuttaa sairauslomia ja

irtisanoutumisia, ja suuri vaihtuvuus lisää jäljelle jääneiden kuormaa. Osa työpaikkojen ongelmista on

rakenteellisia, ja ne edellyttäisivät sosiaalityöntekijöiltä omavalvontailmoitusten tekoa. Ilmoitusten

ajattelemiseen tai tekemiseen ei riitä aikaa, koska edes perustyötä ei ole mahdollista hoitaa virka-ajan

puitteissa. Monet yhteisöt ovat vakavassa uupumuskriisissä, mikä on myös työsuojelullinen ongelma.

Kaiken tämän keskellä lastensuojelun sosiaalityöntekijät näyttävät olevan hyvin sitoutuneita työhönsä.

Monet rakastavat työtään, pyrkivät kehittymään siinä, ja kantavat virkavastuunsa ja ammattieettiset

velvoitteensa esimerkillisesti. Työ on alipalkattua, ja vastuuseen nähden palkkauksesta voinee käyttää

sanaa irvokas.

Toinen mieltäni vaivaava lause oli ”Aina ei voi vedota resursseihin”. Nyt täytyy kysyä, että miten niin ei

voi? Resursseihin voi ja pitääkin vedota niin kauan, kuin resurssit ovat riittämättömät. Riittämättömät

resurssit ovat olennainen asiakasturvallisuutta ja työntekijöiden oikeusturvaa vaarantava tekijä koko

sosiaalityön kentällä. Sosiaalityöntekijät ovat myös nykylainsäädännön perusteella eri lailla

henkilökohtaisessa vastuussa työstään kuin koskaan ennen. Puutteelliset resurssit aiheuttavat selkeästi

sen, että sosiaalityöntekijä ei voi tehdä kaikkea sitä mitä hänen virkavastuullaan pitäisi tehdä. Yksi

sosiaalityöntekijä ei voi olla samanaikaisesti asiakasneuvottelussa, kirjaamassa edellistä neuvottelua,

puhumassa tärkeää puhelua, arvioimassa kiireellisien sijoituksen tarvetta, tarkastamassa

lastensuojelulaitosta ja osallistumassa kehittämispalaveriin. Yksi sosiaalityöntekijä voi olla vain yhdessä

paikassa kerrallaan, ja usein työ edellyttää työparityötä.

Oma lukunsa työn resursoinnissa ovat rakenteelliset puutteet. Sosiaalityöntekijöiden virka-ajasta melko

paljon kuluu kirjaamiseen ja päätösten tekoon. Näiden lisäksi tulee pieniä atk-asioita, kirjoittamisia,

postittamisia ja skannaamisia, joista yhdessä muodostuu varsin suuri kokonaisuus. Kyse on avustavista

tehtävistä, joihin ei tarvita sosiaalityöntekijän osaamista, mutta niihin ei ole resursoitu ketään

muutakaan. Jos työn kuormituksesta tai epäkohdista puhuu esimiehille, työntekijöitä saatetaan syyllistää

ja mitätöidä. Kiireen, huolen ja uupumuksen keskellä esimiehiltä saatu neuvo ”Jumpatkaa kalentereita” ei

vie asioita millään lailla eteenpäin. Työnantaja toki voi kirjoittaa hyvällä omallatunnolla

työpaikkailmoitukseen ”tarjolla haastavaa ja monipuolista työtä KVTESN mukaisella palkalla”.

Hyvää ja voimaannuttavaa syksyä kaikille. Pitäkää oikeuksistanne kiinni!

Terveisin

Sari Savikko

Puheenjohtaja