Maikin ja Valtsun Blogi – Sosiaalialan työtä syrjäkylillä ja vähän kaupungeissakin

Maikin ja Valtsun Blogi – Sosiaalialan työtä syrjäkylillä ja vähän kaupungeissakin

Olkoon päähenkilömme vaikkapa Maikki ja Valtsu. He ovat työssäkäyviä kansalaisia, monellakin
mittarilla tarkasteltuna keskimääräiseksi luokiteltavia henkilöitä. Heillä on korkeakoulututkinnot ja
työuraa takana jo useita, useita vuosia. Maikki ja Valtsu asuvat keskisuuressa kaupungissa, toinen
kaupunkikeskustassa ja toinen kaupungin laitamilla, noin 50 kilometrin päässä maaseudulla. Siis
siellä, jossa kyläkauppoja ei enää ole, eivätkä bussit kulje, mutta jossa aika pysähtyy ja tiellä kulkijaa
tervehditään ja jäädään muutama sana vaihtamaan, jos jalan kuljetaan. Kumpainenkin työskentelee
sosiaalityön asiantuntijatehtävissä. Työuriensa aikana heidät on monessa liemessä keitetty, eikä
tämä kaksikko pienestä hätkähdä. Heitä voisi kauempaa katsoen kuvailla sanoilla neutraali,
tavanomainen, hiljainen, jopa harmahtava. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljastaa, että sekä Maikki
että Valtsu ovat innokkaita, jos eivät nyt ihan intohimoisia, arjenvaikuttajia. Ja lähempi tarkastelu
myös paljastaa, että tavanomainen ja harmahtava eivät ole kovinkaan sopivia ilmaisuja kuvaamaan
kumpaakaan. Molemmat ovat niitä henkilöitä niin kahvihuoneessa, kuin kahvihuoneen
ulkopuolellakin, joiden puoleen käännytään, joita kuunnellaan ja joiden kanssa juttu luistaa, mutta
tarvittaessa voi vähän vakavammastakin aiheesta keskustella. Oli kyse sitten pienemmästä tai
isommasta asiasta, jolla työyhteisön hyvinvointiin tai yksittäisten kollegoiden työolosuhteisiin voi
vaikuttaa, on suuri todennäköisyys, että myös tällä kaksikolla on jotakin tekemistä asian kanssa.

”Tervehdys kolleeka! Mikäs vointi siellä teillä on näin soten kaatumisen jälkimainingeissa?” ”Kiitos
kysymästä, eipä voisi sanoa, että mikään on muuttunut, näin käytännön työntekijän näkökulmasta
tuumailtuna. Työtä riittää ja perusasiat ovat ja pysyvät. Tiedäthän.” ”Niinpä se on täällä meilläkin.
Mutta kylläpä toivoisi, että näihin p-e-r-u-s-a-s-i-o-i-h-i-n kiinnitettäisiin huomiota myös täällä vähän
kauempana ja jotakin kehitystä alkaisi tapahtua. Enää ei lohduta edes sanonta -se mikä ei tapa,
vahvistaa. Esimerkiksi välimatkat palveluiden välillä vain pitenevät ja matkustaminen alkaa jo olla
olennainen osa työnkuvaa. Vakavissani harkitsin eräs aamu kuljettajan ammattiin siirtymistä. Ja
ahdistus ja muu epämääräinen kuormitus alkavat myös olla osa identiteettiä. (No ei sentään –
vielä..)”

”Niin, no eikös sitä jokainen voi osansa tehdä. Ei auta valitus eikä itku, jos vain voivotellaan. Voisihan
tässä sellaisen ryhtiliikkeen perustaa, että pääsisi edes hitusen vaikuttamaan työhönsä. Muuten
alkaa hommat maistua puulta täälläkin päässä ja alanvaihto alkaa kiinnostaa enemmän kuin vähän.
Ja kaikella kunnioituksella kanssaeläjiä kohtaan, vaikuttaminen ei ole perinteisesti ollut
vahvuutemme, mutta ehkäpä olisi aika siirtyä uudelle vuosikymmenelle tässäkin asiassa.”
”Asiaa puhut, minulta jos kysytään, niin lähtisin todellakin niistä perusasioista liikkeelle, nimittäin
sosiaalityön ja sosiaalialan töiden lähtökohdista: mikä se nyt onkaan tärkeää? Tuntuu, että
perusasiat unohtuvat yhdeltä, jos toiselta. Kirkastaisin sen, mikä onkaan työn taustaidea ja millä
periaatteilla työtä tulee tehdä, sen jälkeen lähtisin tätä valaistumista viemään työyhteisöihin ja
ottaisin paikalliset olosuhteet ja paikat huomioon, lähtisin liikkeelle organisaatio- ja työkulttuurin
kehittämisestä ja sen jälkeen yhdessä tuumin kolleekoiden kanssa pyytäisin koulutusta
työyhteisöllemme, niin perustyöstä kuin siitä, mikä on työmme kulttuuri ja miten sitä voisi kehittää.
Muutokset ja kehittäminen ovat vähän ulkokultaisia elementtejä, jos niihin eivät työntekijät osallistu.
Eli kehittämistyötä perustyön ohessa, niin sanotusti työotteeseen sisältyen. Ja tottahan toki
sosiaalityöntekijöiden ja sosionomien työkuvat tulisi kirkastaa. – Onpas voimauttavaa, kun saan tätä
mantraa toitottaa ääneen!”

”Noniin, nyt alkaa kiinnostaa. Ja voisihan sitä paikallista vaikuttamista tehdä myös tätä työn
ilosanomaa levittämällä. Kun minulla nyt on sellainen käsitys, että kovinkaan moni ei ihan tiedä, mitä
nämä työt pitävät sisällään. Että jokos sinä olet päättänyt vaihtaa mustan villatakkisi vähän
räväkämpään väriin, voisi tätä muodonmuutosta alkaa ihan konkreettisestikin tehdä?”
”Aivan, mutta entäs ne resurssit? Millä ajalla ja rahalla tätä tehdään?”
”Minä en nyt ihan ensimmäisenä lähtisi resursseja miettimään, vaan ihan yleistä asennepuolta
tarkastelisin, mitä se tarkoittaa tuo ammatillinen vuorovaikutus, oman ammatin ja asiantuntijuuden
arvostaminen, eettinen osaaminen ja eettinen harkinta, ja miten sosiaalityötä perustellaan, eihän
tässä ”musta tuntuu” -ammateista ole kyse. Siis ihan ottaisin nämä sosiaalityön ja sosiaalialan
ydinkohdat käsittelyyn. Sen jälkeen, kun kaikki nämä ovat o-i-k-e-a-s-t-i kunnossa niin sitten voisi
tarkastella resursseja. Mutta sitä en todella väitä, että resursseja liikaa olisi. Resurssit tulevat
kuitenkin perustelluiksi noiden edellä mainittujen asioiden kautta – ei voi esimerkiksi tehdä
asiakastyötä eettistä harkintaa käyttäen, jos vaikkapa asiakkaiden tarpeisiin vastaavia palveluita ei
ole tarjolla tai ne maailmankuulut rakenteet eivät ole kunnossa..” ja silloinhan resursseillekin
muodostuvat perusteet!””Miten minusta tuntuu, että johtohenkilö sanoisi, että jotakin oleellista jää nyt huomioimatta?”
”Voi olla, mutta eikös me jatketa juttua tästä aihepiiristä taas seuraavan kerran?”

 

Kirjoittanut Terhi Myller

talentia-pohjois-karjala-ry