”Hän oli vieressäni ja otti kädestäni kiinni”

Jo vuonna 2002 taisin sen jotenkin tuntea, että sosiaalialalla haluan työskennellä. Lukiossa koulun suorittaminen jäi kuitenkin sosiaalisten suhteiden hoitamisen jalkoihin ja toiveeni päästä opiskelemaan sosiaalialaa kariutui liian heikkoon todistukseen. Jälkikäteen on ollut ilo todeta, että lähihoitajatutkinnon suorittaminen ennen sosiaalialan opintoja oli itselle juuri oikea tie. Sen lisäksi, että todella olin motivoitunut oppimaan, sain kerrytettyä kypsyyttä sekä työ- ja elämänkokemusta. Uskon, että sain sosiaalialan opinnoista valtavasti enemmän irti. Valmistuin sosionomiksi Lahden ammattikorkeakoulusta sosiaalipedagogisen aikuistyön suuntautumisvaihtoehdosta joulukuussa 2009.

Jo aikanaan lähihoitajaksi opiskellessani vammaisten kanssa työskentely vei sydämeni. Välillä opintojen aikana koin olevani liiankin kapeakatseinen sen suhteen minkä asiakasryhmän kanssa haluan työskennellä, mutta toistaiseksi mieleni ei ole muuttunut. Valmistumisen jälkeen työskentelin vuoden lastensuojelun perhetyössä ja vaikka pidin työstäni siellä, niin huomasin kaipaavani vammaistyön pariin. Onneni oli saada vakituinen työpaikka vammaispalvelujen päivätoimintakeskuksesta vuonna 2010. Ja sillä vammaispalvelujen tiellä tässä edelleen ollaan. Pestini on muuttunut vuosien varrella ohjaajasta vastaavaksi ohjaajaksi ja nyt viimeisimmäksi vastaavasta ohjaajasta toimintayksikön esimieheksi. Toimin tällä hetkellä vammaisten työllistämisen palveluissa. Sosionomin koulutus on antanut hyvät edellytykset toimia erilaisissa tehtävissä. Oma kiinnostus on kuitenkin ajanut täydentämään omaa osaamista. Työn ohella olen opiskellut seksuaalineuvojaksi ja nepsy-valmentajaksi. Molemmat koulutukset ovat tuoneet uudenlaisia ulottuvuuksia ja näkökulmia omaan työhön ja sen sisältöön.

Minulla on aina ollut etuoikeutettu olo, kun olet saanut työskennellä niin mahtavassa porukassa. Ja tällä tarkoitan niin kollegoitani kuin asiakkaita. Työ on muuttunut vuosien varrella paljon. Työntekijöinä olemme olleet innovatiivisia ja kehittäneet työtä ja toimintaa vastaamaan nykyaikaa sekä asiakkaiden yksilöllisiä ja muuttuvia tarpeita. Se on osaltaan pitänyt mielenkiinnon yllä.

Työntekijänä yksi tärkeimpiä taitoja on tarkastella omaa toimintaa jatkuvasti. Pidän tärkeänä, että pystymme aina perustelemaan, miksi toimimme tietyllä tavalla. Miksi teimme tänään tällaisen ratkaisun? Miksi ohjasin tietyllä tavalla? Miksi tein jotain tai jätin tekemättä? Se vaatii pysähtymistä ja pohdintaa niin itsensä kanssa kuin työyhteisön kesken. Eikä se aina helppoa ole, mutta antaa kyllä sitten roppakaupalla itsetuntemusta ja oppia takaisin. Eli hyvä kauppa sanoisin.

Työssä korostan asiakkaan kohtaamisen tärkeyttä. Kliseistä ehkä, mutta niin se vaan menee. Luottamuksen rakentaminen luo pohjan avoimelle ja arvostavalle suhteelle. Asioista ei aina voi olla samaa mieltä ja kinkkisiä tilanteita tulee eteen, kun ihmiset ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Niissäkin tilanteissa ja hetkissä toisen kunnioittaminen ja hyväksyminen on ensiarvoisen tärkeää. Pyritään siihen, että asiat riitelevät, eivät ihmiset. Toki omien tunteiden näyttäminenkin on sallittua, ei me mitään robotteja olla. Ammattilainen kuitenkin osaa pitää tietyn hallinnan siinäkin. Me tehdään työtä omilla persoonillamme – me olemme itse itsemme tärkein työkalu. Siksi se on aika ajoin kovin uuvuttavaakin, sitä ei voi kieltää. Mutta kuitenkin superpaljon enemmän se antaa. Ne kaikki onnistumiset, kohtaamiset, ilot ja surut, joita on jaettu, niin asiakkaiden kuin työntekijöiden kesken ovat olleet korvaamattoman arvokkaita.

Muistan edelleen yhden ensimmäisistä onnistumisista vammaistyössä. Olin harjoittelussa, jossa työskentelin erään asiakkaan kanssa, joka pitkälti tuntui elävän omassa maailmassaan. Koin kontaktin saamisen häneen hyvin haastavaksi. Hän oli levoton eikä juuri pysähtynyt valveilla ollessaan. Yritin tutustua häneen erilaisin keinoin. Yritin pelata pallolla, rakentaa palikkatorneja, kuunnella musiikkia, jutella hänelle ääneen. Tuntui kuitenkin, ettei hän ei edes huomannut minua. Kunnes kerran. Hän oli vieressäni ja otti kädestäni kiinni. Ohjasi sen selälleen ja viestitti, että rapsuttaisin häntä selästä. Siinä rapsutellessa hän katsoi minua silmiin. Tilanteen keston pystyi laskemaan sekunneissa. Kuitenkin edelleen, 15 vuotta myöhemmin, muistan sen hetken kristallin kirkkaasti. Siinä hetkessä me nähtiin toisemme.

Tuon jälkeen erilaisia hetkiä on tullut kasapäin. Samanlaisia niistä ei keskenään ole mikään. Se onkin se tämän kupletin juoni.

Terkuin Hanna

Arja Kutvonen